Syynä tähän voinee pitää aika yksiselitteisesti soittimen jumalaisen kaunista ääntä. Ja sitä, että soittimia on saatavissa! Lisäksi huilun soitinperhe on sointiväreiltään näyttävä, vaihtelua ja luonteenpiirteitä on. Miksei musiikkikulttuurin yleisellä rikastumisella ja nousulla ole silläkin ollut merkityksensä.

Renessanssista nykypäivään

Juhlaviikkokonsertin ohjelman lähtökohtana oli renessanssi ja barokki, aikamme musiikki sen päätepiste. Helmiä tuntui löytyvän satojen vuosien säteellä!

Tarquinio Merulan (1595-1665) “La Lusignuola” on peräisin barokin varhaiselta ajanjaksolta, mistä toisenkin italialaissäveltäjän, Salomone (Salamone) Rossi, (1570-1630) kappale.

Noihin aikoihin oli tapana säveltää varsin koristeellisia ja efektiivisyydessään jopa ylilyöviä kappaleita. Hallittu hulvattomuus oli vallalla ja ohitti muuten tyylitaidoissaan mennen tullen nykyajan narsistisen imelän omahyväisyyden.

Rytminen menohalu sävellyksissä oli kova, kromaattisuus tuttua. Asiaan kuului luonnollisesti myös kokeilu. Rikasta aikaa!

Tarquinio Merula sekoittaa mielistelevästi kutsuvassa La Lusignuolassa vaikkapa linnun luonteen ja inhimillisen tahdon ja tavat (assosiaatio sallittaneen). Kumpi kumpaista kohti kurkotti, jääköön arvoitukseksi. Kvartetti näytti heti alussa mitä tuleman pitää. Melkoinen taituriyhtye, mahtava luova joukko!

Salomone Rossi kehottaa “Gaillardessa” (hilpeän reipas laulu) Zambalinaa hillitsemään itseään päätellen siitä, millainen revontulien synnyn kaltainen rauhallinen kaari teoksesta huokui.

John Dowlandin (1563.1626) “Weep you no more, sad fountains” (Ei enää itkua, surun lähteet) on kauneudessaan haikea ja vetoava. John Blackin (1520-87) harmonisesti huokailevassa “When shall my sorrowful sighing” (lainaus Thomas Tallisilta) -teoksessa vaikuttaa sula lämpö. Tummat matalat äänet sekä erottuvat toisistaan että kurkottavat yhteen koskettavaksi sävykimpuksi.

Äänen tasoja korkeuksista kontrasyvyyksiin

Sebastian Fagerlundin (s. 1972) Windways päätti huiluyhtyeen perinteisen esiintymisvuoron. Teoksen ei tarvitse häpeillä minkään aikakauden virtuoosikappaleen rinnalla. Sähikäisinä räpsivät sävelet, liukupuhalletut mikrointervallit ja koko ääniala korkeasta sopraninotasosta kontraäänialaan oli suvereenien muusikoiden hallinnassa.

Antti Auvisen (s. 1974) uusinta tekniikkaa ja monia taiteenlajeja käyttävä “Air” (Ayre) kaivaa muusikoista etäisimmätkin taidonsiemenet esiin. Tekniikoille ei tunnu oleva loppua, sointiryväs on mielikuvituksellinen. Äänet kuopivat maan syvältä auki, uumen murtuu ja sykkii kumisten. Teos soi puheenomaista huilusointia, tehosteita haetaan soittimesta niin sudin kuin sahan kanssa sekä tippuvan veden pisarointia vahvistamalla. Köysien idea ja liike sitovat musiikin keinuunsa etääntymään ja liki tulemaan. Käynnissä on mielteiden lähes rajaton liikekannallepano.

Mieleen tuli sekin, että halukkuus toteuttaa uutta kylvi hyvien löydösten ohella itsetarkoituksellisuutta vieden pohjaa tehokkuudelta ja satuttavuudelta. Keksiä aina voi, kun asialle antautuu.

Teoksissa esiintyi myös nais- ja miestanssija. Tanssin väritys ja liike sisällöllistä efektiä myöten oli osuvasti harkittu.

Bravade on virtuoosimaisen monipuolinen yhtye. Soittimet vaihtuvat käsissä, puhallus- ja sormitekniikka on hallinnassa, soinnin puhtaus silkka nautinto kuunnella.

Matti Saurama