Niitä yhdistävät karhean kaunistelemattomat kuvaukset pinnistellyn pärjäämisen rattailla horjahtelevista ihmisistä ja ne toisaalta keskenään eroavat siinä, kuinka uskottavasti henkilöt voivat vastustaa kiusauksia ja kulkea näkyvää kohtaloaan vastaan.

Vain 29-vuotias Harris Dickinson kulkee edellä mainittujen konkarien vanavedessä esikoisohjauksellaan, joka herätti huomiota viime vuoden keväänä Cannesin elokuvajuhlilla.

Näyttelijänä jo jonkin verran nimeä saaneen debyyttiohjaajan teos heittäytyy Lontoon suurkaupungin levottomaan vilinään löytääkseen sieltä tarkkailtavaksi kodittoman miehen, joka muiden pudokkaiden kanssa kamppailee jokapäiväisen elämän harvoista valonpilkahduksista.

Luultavasti hyvin tavanomaisen riitelyn, yleisen häiriköimisen ja pystypainimisen lisäksi miekkonen syyllistyy monta astetta vakavampaan väkivaltaan, kun hän yllättäen ryöstää auttajansa ja mukiloi tämän sairaalakuntoon. Kiinni jäätyään hänet passitetaan vankilaan laskemaan tiilenpäitä ja miettimään tulevaisuuttaan.

URCHIN (2025) käynnistyy varsinaisesti tästä tapauksesta ja odotuksesta, kuinka kaltereiden takaa vapautunut mies koettaa saada taas otteen elämästä ja toimeentulosta.

Temaattisesti sitä voi verrata jopa amerikkalaisiin rikoselokuviin, joissa kaidalta polulta luisuneet yksilöt kamppailevat tyrmästä päästyään entisen elämän houkutuksia vastaan.

Niihin verrattuna brittielokuva on tietysti paljon arkisempi ja siten lähestyttävämpi. Tunnistettavuutta lisäävät runsas luonnonvalon käyttö ja lähellä ihmisen kasvoja säilyvä kuvaus, jossa filmitähden elkeitä välttelevät näyttelijät oleilevat kuin dokumentissa.

Kun laitapuolen kulkijat jakavat nuotion lämpimänä kesäiltana, ymmärtää näennäisen vapaan kuljeskelun kutsumuksen.

Tämä ei tietystikään ole koko totuus ja onneksi Dickinson tohtii olla myös kriittinen kuvaamaansa irtolaisuutta kohtaan, koska jaetun nautiskelun taustalla poreilevat myös hyväksikäyttö, päihteet ja väkivalta.

Kun musiikki sammuu, kuka tahansa voi kääntyä toista vastaan, eikä ryysyläisromantiikasta ole enää tietoakaan.

KYSE EI OLE siitä, etteikö Mikelle tarjottaisi mahdollisuuksia. Hänelle järjestetään tilapäinen asunto ja työ ravintolassa sekä tilaisuus kohdata uhri sovinnon saamiseksi.

Äärimmäisen itsekkyyden kuvauksena Urchin päätyykin moraaliseen ja poliittiseen dilemmaan. Mitä elokuva lopulta haluaa sanoa ihmisestä tai järjestelmästä?

Koska Mike ei suostu katuvaiseksi eikä hiljaiseksi, hän on vaarassa menettää kaiken sen avun ja tuen, jota yhteiskunta koettaa hänelle antaa. Häneltä vaaditaan sinnikkyyttä ja sietokykyä, mutta hän ei ole varma, että sekään riittää.

Voimmeko siis vastuuttaa systeemiä, joka ei anna vielä enemmän, vaiko vain vaatia, että Mike ottaa itseään niskasta kiinni?

Viime kädessä katujen mies putoaa, koska valitsee tehdä niin. Se tuntuu turhauttavalta, kenties tarkoituksella. Väistämättä teoksen sosiaalinen ja inhimillinen purevuus jää kuitenkin puolitiehen.