Turva – Hymy

Kolumni

Jutta Urpilainen

Kirjoittaja on kansanedustaja (sd.).

Jutta Urpilainen: Muuri ja omatunto – presidentinvaalipohdintaa

Ministeriaikanani sain ilon ja kunnian keskustella Saksan entisen liittokanslerin Helmut Schmidtin kanssa. Puhuimme tuntikausia kompromisseista, päätöksenteon ongelmista yleensä ja hallituspolitiikan johtamisesta erityisesti.

Vanha sosialidemokraatti totesi, ettei johtajan ikinä kannata toimia omaatuntoaan vastaan, vaikka kansanvalta toisinaan nostaakin paineita myös siihen suuntaan. Tätä neuvoa olen noudattanut.

Olen kovin otettu siitä luottamuksesta, että niin monet sosialidemokraatit mielellään näkisivät minut SDP:n presidenttiehdokkaana seuraavissa vaaleissa. Tästä johtuen on ollut aihetta pohtia syvällisemmin sekä Suomen tasavallan presidentin tehtävää että instituutiota itseään.

Presidentin rooli kansakuntaa kokoavana arvojohtajana sekä ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtajana on tärkeä. Tuntemani presidentit Mauno Koivisto, Martti Ahtisaari, Tarja Halonen ja Sauli Niinistö ovat erilaisista taustoistaan huolimatta onnistuneet tässä tärkeässä roolissa. Jokainen presidenttiehdokas tuo instituutiota koskevaan keskusteluun oman taustansa ja omat arvonsa.

Eduskunnan ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selontekokeskustelussa muuan kansanedustaja totesi, että suomettuminen oli hänen ikäluokkansa sukupolvikokemus, joka vaikuttaa tänäänkin. Niinpä neuvostoajan varjo häilyy edelleen ulkopoliittisessa keskustelussamme. Ei ole syytä vaeltaa menneisyyden varjomaailmoissa – ei hämärtää kuulumistamme länteen, muttei myöskään leimata järkevää vakauspolitiikkaa.

Helmut Schmidt totesi, ettei johtajan ikinä kannata toimia omaatuntoaan vastaan, vaikka kansanvalta toisinaan nostaakin paineita myös siihen suuntaan.

Tällaiset puheet saivat pohtimaan eri ikäpolvien kokemuksia. Ikäluokalleni sukupolvikokemus oli Berliinin muurin murtuminen, joka toi yhteen kaksi Saksaa – ja yhdisti samalla Euroopan. Myös Irakin sodat ja niihin liittyvät kansainvälisten sääntöjen ja järjestyksen merkitykset koskettivat aivan toisella tavalla.

Ensimmäisessä Irakin sodassa (1990–) kansainvälinen yhteisö vastasi YK:n valtuutuksella Kuwaitin valtaukseen. Muistan, kuinka keskustelimme koulukavereideni kanssa Persianlahden sodasta ja sotien torjumisesta valtioiden yhteistyöllä. Ylikansallisiin sääntöihin perustuva järjestys näytti voimansa.

Näiden tapahtumien muistijälkien innoittamana toimin opiskeluaikana aktiivisesti Suomen Nuorten ja Opiskelijoiden YK-liitossa ja myöhemmin kansanedustajana Suomen YK-liiton puheenjohtajana. Uskon kansainväliseen järjestykseen, jossa YK:lla on keskeinen rooli – niin suurvaltapolitiikan tasapainottajana kuin laajemman turvallisuusajattelun edistämisessä.

En olisi tuolloin arvannut, että YK:n peruskirjan arvoja oikeusvaltiosta, ihmisoikeuksista tai demokratiasta niin avoimesti kyseenalaistetaan kuin tänä päivänä tehdään. Yhteisesti sovittujen sääntöjen puolustaminen on aina pienen valtion etu.

Myös toisen Irakin sodan (2003–) opetus oli samankaltainen. Irakin sota, joka käytiin ilman YK:n valtuutusta, syrjäytti Saddam Husseinin hallinnon, muttei tuonut vakaata hallintoa tilalle. Luotiin tyhjiö ja kylvettiin tyytymättömyyden ituja, joiden tuloksia näemme nyt aseellisten ryhmien terrorisoimassa Lähi-idässä. Osin aiemmin tehtyjen virheiden vuoksi ratkomme jälleen yhtä Irakin kriisiä.

Epävarmuus, pelko ja toivottomuus nostavat päätään eri puolilla.

Suomen liityttyä EU:n jäseneksi olimme aviomieheni kanssa aikoinaan perustamassa Suomeen Eurooppanuorten yhdistystä. Ihmisoikeuksien, vapauden ja demokratian ympärille yhdistyvä Eurooppa on arvoyhteisö, johon olen kasvanut. Se on Suomelle tärkein talousyhteisö ja myös keskeisin turvallisuusyhteisö. Euroopan reunalla sijaitsevan Suomen paikka on selkeästi EU:n päätöksenteon ytimessä, ei millään ulommalla kehällä.

EU on kuitenkin isossa tienristeyksessä. Epävarmuus, pelko ja toivottomuus nostavat päätään eri puolilla. Miten jatkaa eteenpäin tilanteessa, jossa yksi suurista jäsenmaista on jättämässä unionin? Onko Brexit myös EU:n exit vai syntyykö kriisistä entistä tiiviimpi integraatio? Jälkimmäinen olisi Suomen ja muidenkin EU-maiden etu.

Helpoiksi vastauksiksi tarjotaan ahdasta kansallismielisyyttä ja oman talouden suojaamista. Niiden varaan ei tulevaisuutta voi rakentaa ainakaan Suomen kaltainen kansakunta, joka elää viennistä ja kansainvälisestä kanssakäymisestä.

EU:n on säntillisemmin kuin tähän asti myös noudatettava yhteisesti sovittuja päätöksiä.

Mikään yksittäinen jäsenmaa ei yksinään selviä maailmanlaajuisten haasteiden edessä. Jos EU:ta ei olisi, se pitäisi keksiä. Me tarvitsemme kansainvälistä yhteistyötä. EU:n tulee osoittaa, että sen kautta kyetään vahvistamaan sekä sisäistä että ulkoista turvallisuutta. Oman kokemukseni pohjalta uskon, että EU siihen pystyy.

Unionia koskevat odotuksemme ovat samat kuin omissa kansallisvaltioissamme: haluamme ennen kaikkea turvaa, oikeudenmukaisuutta ja vakautta. Niitä voi rakentaa tiiviimmällä turvallisuusyhteistyöllä, sosiaalisen lainsäädännön ja talouskurin kautta. EU:n on säntillisemmin kuin tähän asti myös noudatettava yhteisesti sovittuja päätöksiä. Vain siten se saa nykyistä vahvemman kansalaisten tuen ja hyväksynnän.

Arvopohjaisen ulkopolitiikan, eurooppalaisen integraation ja sääntöperustaisen kansainvälisen yhteistyön puolustamiseksi on todellakin tehtävää. Suomen tulee vastaisuudessakin olla reilu kumppani, tiivis osa Eurooppaa, suhtautua mutkattomasti naapureihinsa ja edistää intohimoisesti maailmanlaajuista oikeudenmukaisuutta ja kestävää kehitystä.

Nämä näköalat tekevät presidenttiehdokkuudesta hyvin kiinnostavan. Mutta.

En siis ole käytettävissä SDP:n presidenttiehdokkaaksi vuonna 2018. Valinta oli vaikea.

Olimme viime viikonlopun perheen kanssa Berliinissä, jossa tapasin myös työtovereita ministeriajoiltani. Eräänä iltana syötin iltaruokaa lapsellemme. Taustalla kuului Ylen Varamummon tunnusmusiikin säveliä ja laulua.

Aukion toisella puolella Kanadan pääministeri Justin Trudeau saapui lähetystönsä iltavastaanotolle ennen siirtymistä Münchenin turvallisuuskonferenssiin. Aukion keskellä kulkee tuo nyttemmin puretun Berliinin muurin linjaus.

Myös näiden kahden todellisuuden välissä tuntui mielessäni kulkevan muuri, jonka purkaminen ei ole ollut helppoa. Velvollisuudentuntoni lasikattojen murtajana sanoo, että myös naisilla kaikkien töiden ja kaikkien elämänurien tulee olla yhdistettävissä perhe-elämään.

Presidentinvaali tarkoittaa kuitenkin käytännössä vajaan vuoden kokonaisvaltaista kampanjaa, jota käydään joka puolella maata ja jota ei voi ulkoistaa kenellekään muulle. Kysehän on valtionpäämiehen tehtävään pyrkimisestä. Kyse on henkilövaalista, jonka voittajan tarkoitus on olla kansakunnan arvojohtaja ja ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtaja.

Pohdinta on ollut monimutkainen prosessi, mutta ratkaisu kiteytyy yksinkertaiseen valintaan: kuuntelen omantuntoni ääntä. Olen tullut tulokseen, että tässä elämäntilanteessa jatkan työtäni aktiivisena parlamentaarisena vaikuttajana niissä tehtävissä, joita minulle suodaan. Vapaa-aikani vietän perheen – mieheni ja lapsemme – kanssa.

En siis ole käytettävissä SDP:n presidenttiehdokkaaksi vuonna 2018. Valinta oli vaikea. Aika tekee valinnasta poikkeuksellisen tärkeän, mutta sama aika on tarjolla minulle ja perheelleni vain kerran. Uskon, että puolueemme nimeää presidentinvaaleihin erinomaisen ehdokkaan. Ja tiedän, että sopivia ehdokkaita on useita. Aion omalta osaltani tehdä työtä SDP:n vaalimenestyksen eteen, ja olen tämän myös puolueen puheenjohtajalle kertonut.

Jutta Urpilainen

Kirjoittaja on kansanedustaja (sd.).

Kolumni

Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Eliitti näkyy ja loistaa Urheilugaalassa – ”Sananvapaus urheilussa. Miksi se on rajoitettua?”

Englannin työväenpuolueen motto on yhdessä seisominen ja eripuraisena häviäminen.

Tällä itse lausumallaan vertauksella Suomen Palloliiton vastavalittu raharikas ja monitoiminen  kuopiolainen puheenjohtaja Ari Lahti johtaa maamme jalkapalloilua uudella organisaatiomullistuksella.

Hyvä ja kannatettava viitoitus. Toivon mukaan se toteutuu myös pelikentillä englantilaisen taidon saavuttamiseksi joskus tulevaisuudessa. Nähtäväksi jää. On kuitenkin muistettava, ettei raha aina ratkaise. Pienikin voi ponnistaa. Kuten vaikkapa kääpiömaa Islanti on osoittanut.

On aikaansaatu melkein Linnan pukujuhlien veroinen vaatteiden esittelykimallus.

Siitä kun Urho Kekkonen ojensi Kalle Kaiharin maksaman kultaisen kiekon vuonna 1974 Pohjois-Espan linnassaan sen vuoden parhaalla urheilijalle Rooman 400 mn Euroopan mestarille Riitta Salinille, os. Hagman, on vierähtänyt jo yli 40 vuotta. Silloin Urkki tarjosi kahvit Riitalle ja muutamalle muulle läsnäolleelle. Tilaisuus oli vaatimaton, mutta juhlava.

Tänä päivänä pressa ei enää ole kiekon ojentajana, mutta liike-elämä on rakentanut Urheilugaalan satoine samppanjan kilistelijöineen ja rahantekopaikan urheilutoimittajien avittamana. On aikaansaatu melkein Linnan pukujuhlien veroinen vaatteiden esittelykimallus.

Siinä ohessa saavutetaan myös se tärkein, eli liikunnalle ja urheilulle näyttämö tuoda esille ihmisen elämälle tärkeitä elementtejä.

Hiihtäjä Iivo Niskanen kruunattiin ansioista ylimmäksi tiennäyttäjäksi. Tilaisuuden herkin hetki oli urheilussa vammautuneen voimistelija Jari Mönkkösen sanat suomalaisille. Oli myös realismia nähdä, etteivät aikansa salskeat urheilusankarimme ole sellaisia läpi elämänsä.

Niin tärkeä ja mainio tapa kuin onkin Urheilugaalan olemassaolo, niin jälleen kerran se oli eliitin juhlaa. Aivan kuten maamme urheilun johtaminenkin on. Kyllä lapsien mukaan tuomisella pyrittiin saamaan tapahtumalle nuoren polvenkin makua, mutta ei lähes tulkoonkaan riittävästi.

Sen sijaan julkiselle sanalle, medialle, on annettava tunnustus, kun nykyään urheilun ja liikunnan sanomaa juurrutetaan kansalaisillemme terveyden merkityksen ylläpitäjänä.

Suomi jää jälleen kisoissa statistiksi? Toisin ovat Norjan pullat uunissa.

Talviolympialaiset ovat ovella. Monilla tahoilla punnitaan kisamenestyksiä, joilla on kansallisesti ja kansainvälisesti tähdellinen osuutensa.

Viime aikojen ”esikisat” osoittavat Suomen olevan kisoissa melkoinen statisti. Maastohiihdossa ovat vain Krista Pärmäkoski ja Iivo Niskanen (varauksin ??) teoreettisia mitalikandeja. Yhdistetyssä Eero Hirvonen ja Ilkka Herola ailahtelevat. Kuten hiihtoampuja Kaisa Mäkäräinenkin. Pikaluistelussa Mika Poutala on äitynyt elämänsä vauhtiin. Jääkiekko on iso kysymysmerkki. Lumilautailussa Enni Rukajärvi niin ikään. Muita mainintoja ei sitten lienekään.

Toisin ovat Norjan pullat uunissa. Luvassa mitalisade ja maailman paras talviurheilumaa.

Sananvapaus urheilussa. Miksi se on rajoitettua? Kun taitoluistelija Viveca Lindforsilta kysyttiin mielipidettä onko oikein, että sille urheilijalle, joka hankkii maalleen edustuspaikan, ei ole suoraa oikeutta osallistua kisoihin, niin Viveca Lindfors sanoi, ettei voi vastata, kun se on häneltä kielletty.

Eivät myöskään kiekkovalmentajat saa arvostella kaukalon tuomareita. Ovatpa outoja kieltoja.

Sylin täydeltä onnea Pentti ”Pedro” Salmelle.

On ilo onnitella urheilun monipuolista tietäjää, osaajaa ja meille kaikille sen saloja avannutta toimittaja Pentti Salmea. Hän täytti runsas viikko sitten 13.1. pyöreät 90 vuotta. Mies  on edelleenkin täysipainoisesti urheilun lumoissa..

Pentti Salmen elämä on ollut aina urheilua. Hän itse työnsi kuulaa ja pelasi koripalloa HKT:n riveissä. Sekä valmensi aina kansainväliseen menestykseen asti viisinkertaisen Suomen mestarin HKT:n. Kansainvälisenä erotuomarina hän oli arvostettu oikeudenjakaja.

Pentti Salmi.

Pedro on hänen kirjoittajanimensä. Tuotanto on edelleenkin laaja.

Pedro aloitti urheilutoimittamisen TUL-lehdessä sotavuosina, kun hänen ystävänsä ja seuratoverinsa toimittaja Helge ”Tukijalka” Nygren lähti sotaan.

Tässä lehdessä syntyi pienimuotoinen kriisi TUL:n sisäisten kamppailujen aikoihin 1950-luvulla. Silloin lehden silloiset iltatoimittajat Kalervo Tirri ja tämän kirjoittaja aikaansaivat Pentti Salmen siirtymisen Suomen Sosialidemokraatin urheilutoimituksen vastaavaksi.

1972 television johtaja Pertti ”Pepsi” Paloheimo, koripallomies Pispalan Tarmosta, pestasi Salmen tv:n urheilutoimitukseen tasapainoksi oikeistolaiselle Anssi Kukkoselle.

Salmi on aina ollut tasapuolinen ja oikeudenmukainen urheilun asiantuntija. Siitä johtuukin hänen suuri arvostuksensa. Hän on myös yhteiskuntaa laajemminkin tunteva ihminen. Niinpä hänelle ei Brysselissä Heyselin stadionilla käydyn mestarien liigan jalkapallo-ottelun yhteydessä tuottanut ongelmia ryhtyä selostamaan syntynyttä katsomoverilöylyä, jossa 39 ihmistä sai surmansa.

Pentti Salmi kunnioittaa urheilun sääntöjä jopa niin paljon, ettei välitä enää seurata jääkiekkoa, koska siinä ei kunnioiteta sääntöjä Pentin tulkinnan mukaan. Sääntöpuoleen hän on niin perehtynyt, että vielä nykyisinkin hän ”hyppää pöydälle” havaitessaan viheltämättömiä korisvirheitä.

Pena liikkuu Liisa-vaimonsa kanssa päivittäin ja huolehtii kunnostaan muutenkin esimerkillisillä elämäntavoillaan. Sylin täydeltä onnea Pentti ”Pedro” Salmelle.

Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Kolumni

Sinikka Laisaari

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva sosialidemokraattinen poliitikko ja Raha-automaattiyhdistyksen entinen toimitusjohtaja.

”Katselen valokuvaa äitini perheestä noin vuonna 1919 – Kuvassa on mukana suuri suru”

Katselen valokuvaa äitini perheestä noin vuonna 1919. Isoäiti istuu huivipäisenä, vakavana isoisän kanssa keskellä kuvaa eturivissä ympärillään kahdeksan eri-ikäistä lastaan ja vanhimman pojan vaimo parivuotias tyttö sylissään. Minun äitini, perheen nuorin lapsi, myös noin parivuotias, seisoo eturivissä paljain jaloin. Vaikuttavat raskasta maatyötä tekeviltä ja ovatkin mäkitupalaisia.

He asuivat Ruokolahden Vuoksenniskalla Enso-Gutzeitin maatilalla vuokratorpassa, johon ei kuulunut viljelypinta-alaa. Mäkitupalaiset kuuluivat Suomen tilattomaan väestöön ja työskentelivät yleensä palkollisina ulkopuolisissa töissä muodostaen huomattavan osan maaseudun työvoimareservistä. Elivät siis köyhyydessä ja lapsia syntyi parin vuoden välein.

Isovanhempieni perheeseen syntyi 12 lasta, joista yksi kuoli alle vuoden ikäisenä, yksi kymmenvuotiaana ja kaksi enoani nuorina miehinä vuosina 1918 ja 1919. Kuva on otettu pian näiden enojeni kuoleman jälkeen. Jäljellä kuvassa ovat 8 lasta ja vanhemmat, jotka ovat menettäneet 4 lastaan. Köyhyys ja puute näkyvät muusta perheestä, paitsi vanhimmasta pojasta, joka näyttää päässeen oman elämänsä alkuun ja on perustanut jo perheen.

Kuvassa on mukana suuri suru. Ilmari-enoni oli kuollut 1918 kesällä punaisten vankileirillä Viipurissa ja pian sen jälkeen hänen veljensä Oskari oli kuollut ilmeisesti lentävään keuhkotautiin.

Maaliskuun alkupuolella 1918 hän liittyi punaiseen kaartiin toimeentulon tähden saadakseen 15 mk päivässä.

Selvitin muutama vuosi sitten Kansallisarkistosta mitä Ilmari-enolleni tapahtui.

Papereista käy ilmi, että mäkitupalaisen poika Ilmari Heikinpoika Mölsä, ikä 25 vuotta, oli kuulunut marraskuussa 1917 Vuoksenniskan järjestyskaartiin ja oli syksyn aikana neljä kertaa vankina, koska oli epäilty hänen olleen aseita etsimässä, jonka hän kuulusteluissa oli kieltänyt.

Maaliskuun alkupuolella 1918 hän liittyi punaiseen kaartiin toimeentulon tähden saadakseen 15 mk päivässä. Hän ehti olla sisällissodan aikana muutaman viikon Viipurissa ja muutamalla muulla paikkakunnalla Karjalassa vahtina, ketjumiehenä ja loppuvaiheessa Joutsenossa perääntymiseen saakka 26.4.1918 eli kaiken kaikkiaan punakaartissa runsaan kuukauden ajan.

Sai rahapalkkaa ja ” Suomen Punaisen Kaartin Viipurin Sotilaspiirin Muonituskomitealta erinäisiä vaatetustavaroita Smk 34:50 arvosta” ja myöhemmin vielä toisen kerran 41:25 Smk arvosta. Olivat varmaan tarpeen köyhälle mäkitupalaisen pojalle. Ilmoittautui itse 1.5.1918 poliisikonttorille Viipurissa, vangittiin 2.5.1918.

Ensimmäinen kuulustelu suoritettiin 21.6.1918. Todistajina olivat eräs kansakoulunopettaja ja suojeluskuntalainen.

Ilmari Mölsä joutui Viipurin punavankien leirille. Jo kuulustelua ennen, kesäkuun 1918 alkupäivinä päivättyinä löytyy arkistoista kaksi vetoomuskirjettä osoitettuna Viipurissa säilytettävien sotavankien tutkintotuomarille. Molemmissa todistetaan, että työmies Ilmari Mölsä on oleskellessaan koko ikänsä kotipaikkakunnallaan osoittautunut kunnolliseksi, siivoksi, säännöllisesti työskenteleväksi mieheksi eikä ole koskaan toiminut rauhanhäiritsijänä tai järjestyksen rikkojana.

Toisessa kirjeessä häntä luonnehditaan suoraksi ja yleistä luottamusta nauttivaksi henkilöksi. Todetaan myös, ettei ole koskaan ottanut osaa mihinkään selkkauksiin tai rettelöihin. Ajattelemattomuuttaan lähti talvella 1918 pakoon hallituksen asettamaa asevelvollisuuskutsuntaa.

Allekirjoittajina kirjeissä on vangitun paikkakuntalaisia suojeluskuntalaisia ja pataljoonan sotilaita ja maanviljelijä. Paikallinen poliisikonstaapeli vielä erikseen todistaa, että kirjeiden alla olevat henkilöt ovat luotettavia.

Kuollutta haastettiin kuulusteluihin vielä kuukausia kuolemansa jälkeen.

Niinpä Suojeluskunnan esikunta on joutunut pyynnöstä 11.7.1918 antamaan Päämajan tutkintoasiain tuomarille lausunnon Ilmari Mölsästä.

Lausunnon laatu on kummallinen. Väitetään, että vangilla on vaimo, ei lapsia. Kaikista papereista selviää, ettei vaimoa ollut. Väitetään, ettei pysynyt missään työpaikoissa toisin kuin paikalliset tutut todistavat hyväksi työmieheksi ja olleen töissä Vuoksenniskan Rautavalimolla.

Väitetään myös osallistuneen suurlakon aikaisiin rettelöinteihin toisin kuin todistajat todistavat. Tämän lausunnon perusteella esikunta ei voi suosittaa Ilmari Mölsää vapautettavaksi. Kuitenkin samana päivänä hänet vapautetaan ja käsketään lähtemään kotiseudulleen vankipassin määrittelemillä ehdoilla.

Tuossa vaiheessa Ilmari Mölsä oli kuitenkin Viipurin sotavankileirin Paradikentän sotavankilan sairaalassa ja kuoli neljä päivää  vapautustaan myöhemmin 15.7.1918 ”rintatautiin” ennen kuin ehti toteuttaa lähtökäskyä. Erikoista on, että Ilmari Mölsää on haastettu 9.9.1918 ja uudelleen 9.11.1918 kuulusteluihin. Sekaisin olivat paperit 1918 syksylläkin, kun kuollutta haastettiin kuulusteluihin vielä kuukausia kuolemansa jälkeen.

”Isoäiti istuu huivipäisenä, vakavana isoisän kanssa keskellä kuvaa eturivissä ympärillään kahdeksan eri-ikäistä lastaan ja vanhimman pojan vaimo parivuotias tyttö sylissään. Minun äitini, perheen nuorin lapsi, myös noin parivuotias, seisoo eturivissä paljain jaloin. Vaikuttavat raskasta maatyötä tekeviltä ja ovatkin mäkitupalaisia.” (Kuva: Sinikka Laisaaren perhekuva)

Suvussa kerrottiin tarinaa, että valokuvan pukumies oli valkoisten puolella ja olisi jossain tilanteessa pystynyt pelastamaan veljensä teloitukselta. Muuten näistä vuoden 1918 tapahtumista ei puhuttu enkä tietysti osannut kysyäkään ennen kuin edeltävä sukupolvi ehti kuolla.

Olisin halunnut tietää enemmän. Kysymyksiä mielessäni on paljon. Mitä mahtoi miettiä köyhän torpan vanhin poika riutuessaan nälän ja sairauden heikentämänä kuolemaan muutamassa viikossa vankileirillä? Mitä miettivät isä ja äiti? Oliko valkoisten puolella ollut kaksi vuotta nuorempi veli järjestänyt vetoomuskirjeet jo heti kesän alussa? Näitä kysymyksiä ja ihmiskohtaloita syntyi tuona vuonna tuhansia ja paljon jäi vaille vastauksia.

Olisin halunnut tietää enemmän.

Vanhempieni sukupolvi ei myöskään säästynyt sodalta. Isäni palasi talvi- ja jatkosodan kokemusten jälkeen mielensä murtaneena kotiin, jossa äitini hoiti silloin kolmevuotiasta veljeäni. Minä synnyin 1947 ja äitini kuoli 1949 traagisesti. Isä joutui loppuelämäkseen laitoshoitoon. En koskaan kysynyt hänen sotakokemuksistaan.

Kasvoimme veljeni kanssa äitini siskon ja hänen sodankäyneen miehensä hoivissa. Meillä oli hyvä lapsuus, mutta sotien kokemukset tulivat esille suvun miesten tavatessa. Radio piti sulkea aina kun sieltä tuli ”Kodin kynttilät”. Se musiikki liittyi sotajouluihin. Enpä osannut niistäkään kysellä, enkä tiedä olisiko kerrottu lapselle, jos olisin kysynyt.

Tänä vuonna tulemme puhumaan paljon vuoden 1918 tapahtumista. Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla -kirja ja siitä tehdyt elokuvat ovat tuoneet sadan vuoden takaiset tapahtumat näkyviksi. Tuntemattoman sotilaan uusi elokuvaversio toi talvi- ja jatkosodan raastavan ajan uudelleen esille.

Isovanhempieni ja vanhempieni sukupolvet ovat olleet sitkeitä, sodista ja puutteesta selvinneet, jaksaneet uskoa tulevaan, jälleenrakentaneet ja kannustaneet lapsiaan koulutukseen. Kaiken sadan vuoden aikana tapahtuneen jälkeen voin vain olla syvästi kiitollinen saatuani elää ja kasvattaa lapseni rauhanajan Suomessa.

Sinikka Laisaari

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva sosialidemokraattinen poliitikko ja Raha-automaattiyhdistyksen entinen toimitusjohtaja.

Kolumni

Tiina Arlin

Mielipide: ”Aktiivimalli” tekee työttömästä rikollisen – kas kun ei pidä löytää yksisarvista tukia saadakseen

Eduskunta äänesti joulukuussa työttömien aktiivimallista. Harva tietysti luulee tämän koskevan itseään. Kuinka moni nykyinen työtön arvasi lopputilin osuvan kohdalleen?

Lyhyesti sanottuna hallitus haluaa leikata työttömän pientä työttömyysturvaa sen takia, ettei kukaan ole palkannut työtöntä henkilöä työhön. Työttömyysturvaa leikataan siis syystä, johon ihminen itse ei voi vaikuttaa.

Työttömyys ei ole Suomen laissa rikos, eikä työtön ole työttömyydestään johtuen rikollinen. Hallitus esittää kuitenkin lakia, joka rankaisee työttömiä pelkästään siksi, että heille ei ole palkkatyötä tarjolla.

Ajatus on järjetön: työttömän on pakko löytää olematonta palkkatyötä saadakseen työttömyyskor­vausta.

Aktiivimalli on ehdollinen tuomio, jonka ehtoja on 500 000 työttömän mahdoton täyttää. Lyhytaikaisiakaan palkkatyöpaikkoja ei ilmesty tyhjästä pelkän rangaistuslain perusteella.

Aktiivimalli on erityisen epä­oikeudenmukainen korkean työttömyyden alueille, ikääntyneille työttömille ja vajaakuntoisille työttömille. Ajatus on järjetön: työttömän on pakko löytää olematonta palkkatyötä saadakseen työttömyyskor­vausta. Kas kun työttömän ei pidä löytää yksisarvista tukia saadakseen.

Aktiivimalli on rangaistusautomaatti, joka sysää työttömiä Kelan toimeentulotukihakemusten byrokratian päättymättömään painajaiseen.

Tiina Arlin

Varakunnallisvaltuutettu, Vantaa

Kolumni

Katja Taimela

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja.

Sauli Niinistö on aktiivisesti pyrkinyt häivyttämään arvopohjansa ja kokoomuslaisuutensa – alkaen ”työväen presidentti” -sumutuksesta

Presidentinvaalit lähestyvät, mutta vaali-into vaikuttaa edelleen poikkeuksellisen laimealta. Vaaleihin ei ole syntynyt sytyttäviä taistoja johtuen lähinnä ylivoimaisen suositusta istuvasta presidentistä. Sauli Niinistön tapaan hoitaa presidentin virkaa voikin olla tyytyväinen. Moni sosialidemokraattikin on ilmoittanut äänestävänsä häntä.

Tarkasteltaessa tilannetta hieman suuremmassa mittakaavassa äänestyspäätöksiä kannattaa vielä pohtia tarkemmin. Vaikka Niinistö on kampanjoidensa aikana aktiivisesti pyrkinyt häivyttämään arvopohjansa ja kokoomuslaisuutensa – alkaen ”työväen presidentti” -sumutuksesta – ei hänen arvopohjastaan ole epäilystä.

Ääni Niinistölle on samalla ääni kokoomuslaiselle politiikalle, jonka saldon tällä vaalikaudella pitäisi olla selvä kaikille politiikkaa seuraaville: leikkauksia pienituloisten etuuksiin, kädenojennuksia hyväosaisille, koulutusleikkauksia ja työttömiä kepittäviä aktiivimalleja. Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Haataisen osaaminen ja omistautuminen ovat omaa luokkaansa.

Täytyy muistaa, että seuraavat eduskuntavaalitkin häämöttävät lähellä. Mikäli hallitus kykenee nilkuttamaan maaliin, eduskuntavaalit käydään reilun vuoden kuluttua. Aikaisempikin ajankohta on mahdollinen. Vaalityö eduskuntavaaleihin ei voisi saada haastavampaa alkua, jos tilanne on sellainen, että oman puolueen väki on massoittain äänestänyt kokoomustaustaista ehdokasta edeltävissä vaaleissa. Etenkin kun maakuntavaalien järjestämiseen nykyaikataululla ei taida kovin moni uskoa.

Suomi kaipaa suunnanmuutoksen tulevissa eduskuntavaaleissa. Kaikki se, mitä nyt tehdään, vaikuttaa mahdollisuuksiimme tehdä tuo muutos. Jämäkkä ja määrätietoinen politiikka on kaiken lähtökohta. Se pohjaa sosialidemokraattiseen arvomaailmaan. Tuota arvomaailmaa edustaa ja edistää näissä presidentinvaaleissa vain yksi ehdokas – Tuula Haatainen. Ja hienosti edustaakin!

Haataisen osaaminen ja omistautuminen ovat omaa luokkaansa. Hänen rinnassaan sykkii lämmin demarisydän. Tuula ansaitsee paitsi äänemme, myös aktiivisen panoksen vaalityöhön meiltä jokaiselta. Presidentinvaalit ovat suuri mahdollisuus meille sosialidemokraateille – ei jätetä sitä käyttämättä!

Katja Taimela

Kirjoittaja on kansanedustaja (sd.) Varsinais-Suomesta

Kolumni

Pentti Salmi

Tämä mies pelasi saman päivän aikana jääkiekon, koripallon ja käsipallon pääsarjapelit

Eihän tässä tarvitse mennä kovinkaan kauas taaksepäin kun urheilussa, varsinkin palloiluissa, esiintyi pelaajia, jotka olivat mestaruussarjatasolla ns. kahden herran palvelijoita.

Kaikkein lahjakkaimmat urheilijatyypit rymistelivät useilla eri palloilumuotojen ylimmillä sarjatasoilla, parhaimmat olivat vieläpä useamman lajin maajoukkuepelaajia.

Mutta ajat ovat muuttuneet; kilpailu tullut kovemmaksi, sarjaottelujen määrät moninkertaistuneet, harjoittelu muuttunut ammattimaisemmaksi. Aika ei vain enää yksinkertaisesti riitä useamman herran palvelemiseksi.

Niinpä tässä tulikin mieleen kuinka esimerkiksi 1960-luvulla saattoi Jaakko Manssila olla jopa neljässä eri palloilumuodossa SM-sarjapelaaja. Kaiken huippuna vielä se, että kerrankin Jaska pelasi kolme mestaruussarjapeliä (koris, käsis ja lätkä) saman päivän aikana! Neljäs Jaskan laji pääsarjatasolla oli futis.

Pajulahdesta liikunnanohjaajaksi valmistunut urakkamies, monitaituri on asunut viime vuodet Virossa.

Eihän tässä voi sivuuttaa Kalevi ”Kallari” Ihalaistakaan, hän oli niin ikään samanaikaisesti neljän palloilulajin aktiivi, koriksessa ja lätkässä maajoukkueessakin, pesiksessä Itä-Länsi –hai ja käsiksessäkin pääsarjatasoa. Kontaktilajien loputtua tuli ohjelmaan vielä keilailu ja siinäkin mies oli lajin maestro, peräti maailmanmestari.

Kolmen eri palloilun huipputasolla ovat esiintyneet muun muassa Pentti ”Kiukki” Katainen ja Kari ”Lokari” Lehtolainen, joilla heilläkin siis riitti kiireitä ympäri vuoden.

Yllättävän moni jalkapalloilun maajoukkuepelaaja on myös esiintynyt koripalloparketilla.

Paljon kahden herran palvelijoita on ollut aikanaan luonnostaan jalka- ja jääpallossa, koska lajit sijoittuivat olennaisesti eri vuodenaikoihin ennen halli- ja tekojääratakausia. Sisäpalloilujen alkuaikoina, lähinnä kori- ja käsipalloilussa, oli paljon myös sellaisia sporttareita, jotka esiintyivät molempien lajien pääsarjoissa sekä maajoukkueisssa.

Yllättävimmät kahden herran palvelijat takavuosina olivat kuitenkin niinkin vastakkaisista lajeista kuin koripallo ja amerikkalainen jalkapallo. Niissä molemmissa kun Lars Ekström sekä Kimmo Lievonen olivat eliittipelaajia ja Lievonen vielä jopa jenkkifutiksen Euroopan mestari.

Erikoista muuten on sekin, että yllättävän moni jalkapalloilun maajoukkuepelaaja on myös esiintynyt koripalloparketilla. Homman aloitti 8-kertainen koriksen Suomen mestari Olavi Lahtinen 50-luvulla. Hänhän pelasi aikanaan 28 jalkapallo- ja 9 koripallomaaottelua.

Lahtisen jäljillä ovat sitten saapastelleet jalkapallon maajoukkuemiehistä koriksen pääsarjassa ainakin Mauno Rintanen, Matti Paatelainen, Kai Haaskivi, Kimmo Tarkkio ja edellä mainittu Kari Lehtolainen.

Palloilulajien idean sisäistäminen on luonnollisesti luonut mahdollisuudet huipulla pelaamiseen useammassa lajissa. Nykyisellään tämä huippu-urheilushow on sen verran raadollista, ettei vastaavia sankaritarinoita enää niin vain synnykään.

Pentti Salmi

Kirjoittaja on koripalloasiantuntija.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta