Kääriäinen ei pyrkinyt enää eduskuntaan viime vaaleissa.

Kirjassa Kääriäinen nostaa keskeisiä kokemuksiaan esiin politiikasta usean vuosikymmenen ajalta. Hän analysoi myös pääministeri Juha Sipilän kautta, joka päättyi viime eduskuntavaaleissa jättimäiseen vaalitappioon.

– Sipilän toteamus ministerivalintakokouksessa vuoden 2015 keväällä, että hän on keskustan tulevan ministeriryhmän vanhin, tulkittiin tuolloin ja jälkeenpäinkin yleisesti niin, että häntä vanhempia ei olisi voitu valita ainakaan ministeritehtäviin. Politiikan toimittajien tentissä vuoden 2019 helmikuussa Sipilä tyrmäsi tällaisen tulkinnan, kun sitä häneltä nimenomaisesti kysyttiin. Hän on sittemmin toistanut näkemyksensä ulkopuolisten sitä kysyessä. Muisti- ja mielikuvat ja tulkinnat tapahtuneesta ovat erilaiset, Kääriäinen kirjoittaa.

Kääriäisen mukaan ne, joita Sipilän linjaus koski, eivät ole olleet ikärajauksista moksiskaan, mutta sen sijaan heidän kannattajansa olivat hämillään.

– Kyseltiin henkilöratkaisujen taustoja ja jopa sitä, olivatko ikäjaottelun taustalla myös poliittiset näkemyserot. Kokemukseen liittyvää osaamistahan voi hyödyntää paljon muutenkin kuin ministeritehtävissä ja vastaavissa, jos on tahtoa. Sipilä valitsi esikuntansa ja neuvonantajansa tavalla, joka vahvisti aanailujani ennen vuoden 2015 vaaleja. Puoluekokouksen valitsema puheenjohtaja tekee henkilö- ja asiaratkaisut harkintansa mukaan, ja siihen hänellä oli vastaansanomaton valtakirja. Politiikka on siinä mielessä yllättävä laji, että tiukoissa paikoissa ja valintatilanteissa paljastuu, mistä puusta itse kukin poliitikko on veistelty.

Kääriäinen analysoi Sipilän hallituksen kaarta ja pääministerin kannatusta. Kääriäisen mukaan Sipilän poliitikon kuin keskustankin maine oli ruttaantunut parissa vuodessa niin kehnoksi, että sote-mahalasku tukevoitti imagon tummumista ja vauhditti kannatuksen hupenemista historiallisen alhaiselle tasolle.

– Vuoden 2019 keväällä Sipilään pettyneitä keskustalaisia – nykyisiä ja entisiä – oli uskomattoman paljon.

Hän nostaa esiin myös perussuomalaisten hajoamisen ja sinisten jatkamisen hallituksessa.
Kääriäisen tuntuma on, että hallitusnäytelmä kaikkineen alkukesästä 2017 oli omiaan heikentämään Sipilän hallituksen uskottavuutta ja suosiota kansan keskuudessa.

– Ymmärrän Sipilän ratkaisumallin. Hallitusneuvottelujen aloittaminen olisi avannut hallituspolitiikan perusteet laajemminkin. Kokoomuksella oli valmius neuvotella sekä asiakysymyksistä että ministeripaikoista, kun taas keskustalle tämä ei käynyt. Jos uudet hallitusneuvottelut olisi avattu, keskustan vahvat asemat hallituksen sisällä olisivat todennäköisesti heikentyneet. Tarjolla olisi ollut myös hallituskriisi – ja ennenaikaiset vaalit. Sipilä halusi välttää kaiken tämän.

Seppo Kääriäisen mukaan keskustassa uskottiin loppuun asti siihen, että puolueen kannatus olisi saatu kasvuun ennen 2019 eduskuntavaaleja.

Sipilän lähipiiri vetosi vuoden 1995 eduskuntavaalien kokemuksiin. Tuolloin Esko Aho nosti ”väkevällä kampanjoinnilla ja ylivertaisella televisioesiintymisellään” parissa kuukaudessa keskustan kannatuksen vuoden 1995 tammikuun 14,9 gallupluvusta maaliskuun 19,9 kannatusprosenttiin.

– Vielä vuoden 2019 alkukuukausina uskoteltiin, että vuoden 1995 ihme toistuu. Rinnastus oli itsepetosta: 24 vuoden takainen tilanne oli tykkänään toisenlainen. Puolueessa syntyi tuolloin, EU-ottelun jälkeen, vuosien 1994 ja 1995 taitteessa yhtenäinen henki ja vahva tahto siitä, että Lipposelle ei anneta periksi ja että rivit kootaan. Järjestöorganisaatio toimi tuolloin vielä kohtalaisesti.

– Olennaisin ero oli kuitenkin ”pelikentän” muutos: perussuomalaiset ja vihreät rynnivät nyt vastakkaisilta suunnilta keskustan tontilla.

– Kiteyttäen: vielä muutamia kuukausia ennen vaaleja tehtiin väärä tilannearvio puolueen vaalimenestyksen edellytyksistä. Äänestäjät tekevät valintansa enemmän tulevaisuuteen liittyvien lupausten kuin tehtyjen tekojen perusteella.

Seppo Kääriäisen mukaan keskustan 2019 eduskuntavaalien murskatappion setvimisessä on viisainta mennä mieluumminkin peilin eteen kuin syytellä yhteistyökumppania.

– Keskustalaisuuden ja Suomen Keskusta rp:n kannatuksen välille on kasvanut jonkinlevyinen kuilu. Se on ollut keskustan ongelman ydin. Oikeistoyhteistyössä ongelmaksi ovat nousseet laajasti tasa-arvoon ja oikeudenmukaisuuteen liittyvät kysymykset: perusturvan vähimmäisetuudet ja verotuksen painopiste ovat hiertäneet.

Kääriäinen kertoo, miten okenut kenttämies kiteytti pari kuukautta ennen vaaleja keskustan imagon tylysti: ”Keskusta on leimautunut kokoomuksen kyljessä ylimieliseksi hyväosaisten etujen ajajaksi.” Väittämään ”kokoomus vie, keskusta vikisee” ruvettiin uskomaan.

– Niin ikään suhde ay-liikkeeseen oli ongelmallinen, vaikka Sipilä teki poikkeuksellisen paljon töitä ainakin toimivien henkilösuhteiden hyväksi. Pakkolaki-puhe, lomarahojen leikkaus ja aktiivimalli purivat hallitusta ja etenkin pääministeripuoluetta.

Kääriäisen mukaan on kuitenkin itsensä pettämistä kuvitella, että hallitusyhteistyö SDP:n kanssa on sujunut tai sujuisi kevyesti.

– Ongelmat demareiden kanssa ovat olleet erilaisia mutta vähintään yhtä hankalia kuin kokoomuksen kanssa.

Seppo Kääriäinen summaa, että Sipilän vajaan kymmenen vuoden poliittinen kaari on osittain ymmärrettävä: syntyi suhteettoman suuri odotus, jota seurasi syvä pettymys.

– Odotukset muodostuivat katteettoman korkeiksi ja pettymys vastaavasti syvemmäksi kuin olisi ollut asiallista aihetta. Sipilän perässä oli vuosina 2011–2016 vahva plusmerkki, mutta se vaihtui mustuvaksi miinusmerkiksi vuodesta 2017 lähtien. Negatiivinen lataus oli niin väkevä, että se kumosi ihmisten mielissä sen myönteisen, jota hallitus Sipilän johdolla sai aikaan. Sipilän imagon muutos myönteisestä kielteiseen oli lähes 180 astetta. (Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen…)

– Kun aikaa kuluu, Sipilän (kuvassa) pääministerikausi Suomen politiikassa muistetaan myönteisyydellä. Sen sijaan asenteet keskustan osalta ovat ristiriitaiset, Seppo Kääriäinen kirjoittaa.

Kääriäinen sanoo, että Sipilän vastainen röykytys oli aika ajoin selvää vihapuhetta.

– Kielteinen julkisuuskierre alkoi vuoden 2016 marraskuussa hänen Ylen toimittajalle lähettämästään sähköpostiryöpystä. Mediassa alkoi sopuli-ilmiö toimia. Sipilää ymmärrettiin myös tahallaan väärin. Alakierre ei oiennut, vaikka hän teki töitä sen puolesta. Median suhtautuminen, opposition väitteet ja ankara julkisuus osuivat yksiin: kaikki tämä alkoi jäytää Sipilän imagoa ja asemaa.

Kääriäisen mukaan tätä huonoa kehitystä ei voi panna Sipilän eikä kenenkään muunkaan yksittäisen johtohenkilön piikkiin. Se on monen tekijän summa.

– Pääministeri Sipilä joutui kokemaan kohtuutonta kohtelua julkisuudessa. Siinähän kävi niin, että melkeinpä kaikki mahdollinen kielteinen pantiin varsinkin vaalikauden puolivälistä alkaen surutta Sipilän piikkiin. Siinä oli myös ajojahdin piirteitä. Jotkut mediat sonnustautuivat ruotimaan Sipilän bisnesasioita kirkuvan negatiivisessa, varjon heittävässä meiningissä ja myös valheellisessa tarkoituksessa.

Kääriäinen sanoo arvoituksellisesti, että ”monet kielteiset jutut oli selvästi värkätty pohjoispohjalaisissa pajoissa”.

– Viheliäiset julkisuusongelmat olisivat kuitenkin olleet hallittavissa toisenlaisella mediapolitiikalla kuin miten Sipilä ja hänen esikuntansa toimivat. Julkisuus ei ollut mustavalkoinen, sillä Sipilällä oli ja on puolustajansa ja tukijansa. Kun aikaa kuluu, Sipilän pääministerikausi Suomen politiikassa muistetaan myönteisyydellä. Sen sijaan asenteet keskustan osalta ovat ristiriitaiset.

Kääriäinen muistuttaa kirjassaan, että keskusta on päässyt vuosien 1987–1991 sinipunan esiinmarssin jälkeen – strategisen keskusaseman menettämisen seurauksena – hallitukseen vain suurimpana, siis pääministeripuolueena.

– Aika näyttää, onko vuoden 2019 hallitusratkaisu, keskusta yhdessä punavihreiden kanssa, vain poikkeus viime vuosikymmenten sääntöön. Keskusta palasi tavallaan keskusasemaansa mahdollistaessaan enemmistöhallituksen muodostamisen sosiaalidemokraattien johdolla.

Rinteen hallituksen mukaan olennaista Rinteen hallituksen toimintakykyisyydelle on se, muodostuuko hallituksen sisälle vakioenemmistöä ja -vähemmistöä: punavihreä rintama – keskusta.

– Pääministerin päätehtäviä on huolehtia hallituksensa sisäisestä eheydestä ja ilmapiiristä. Se ei kestä enemmistö–vähemmistö-jakoa. Jos sellainen muodostuisi, mitä en usko, se johtaisi helposti poliittiseen umpikujaan.