x

Kolumni

Aimo Massinen

Kirjoittaja on Turun kaupunginvaltuuston jäsen ja Turun Sanomien ja Turun Päivälehden eläkkeellä oleva päätoimittaja.

Kahdeksan presidenttiä elänyt demarivaikuttaja: Erkki Liikanen, eikö olisi aika astua koko kansakunnan palvelukseen presidenttiehdokkaana?

Kun on elänyt riittävän kauan, 100-vuotiaan Suomen presidentitkin tuntuvat vaihtuvan yhtä tiuhaan kuin virtaavan puron pyörteet. Sauli Niinistö on kahdestoista tasavallan presidentti. Itsekin olen ehtinyt elää jo kahdeksan presidentin aikana Risto Rytistä alkaen. Kun synnyin heinäkuussa 1944, Tali-Ihantalassa alkoi toden teolla rytistä.

Rytistä tai Mannerheimin presidenttikaudestakaan ei ole ymmärrettävästi henkilökohtaista muistikuvaa, mutta pikkupojan mieleen on kyllä jäänyt uutinen marsalkan kuolemasta tammikuussa 1951. Samoin lapsuuden muistoihin liittyvät Paasikiven lonksuvat tekohampaat radiopuheen aikana.

Varsinainen herääminen politiikkaan alkoi kohdallani siitä, kun Urho Kekkonen löi tiukassa äänestyksessä 1956 K-A. Fagerholmin. Korva radiossa kuuntelin, kun Väinö Leskinen luki ääntenlaskennassa ”Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen…” harmittavasti 151 kertaa Fagerholmin 149 valitsijamiesääntä vastaan. Se oli ensimmäinen poliittinen pettymykseni.

Vuoden 1962 presidentinvaalien tulos ratkaistiin osittain jo Novosibirskissa, mutta muistan toki, miten ylivoimainen UKK oli kolmen ”työväen presidenttiehdokkaan” rinnalla tv:n vaalipaneelissa, jota kiirehdin naapuriin katsotaan, kun meillä ei ollut omaa televisiota.

Seuraavissa presidentinvaaleissa 1968 itsekin äänestin välillisesti jo Kekkosta. Ne vaalit muistetaan paitsi Matti Virkkusen ja Veikko Vennamon räyhäkkäistä esiintymisestä, myös siitä, ettei Kekkosen taakse alistuneilla demareilla mennyt vaalikampanjan aikana lunta kenkään. Mutta maa tarvitsi presidentin – ja sai taas Kekkosen eikä Matti Virkkusta.

Kekkonen oli tehnyt itsestään ulkopoliittisesti korvaamattoman.

Seuraavat vuodet olivatkin yhtä Kekkosen triumfia. Hänet valittiin kerran jopa poikkeuslailla, mikä oli jälkikäteen ajatellen virhe, demokratian halveksimista, kun kansalta vietiin äänestysoikeus, vaikka valinta tapahtuikin 5/6 enemmistöllä eduskunnassa.

Sekin ihme nähtiin, että demarit kiirehtivät jo vuonna 1975 ensimmäisenä puolueena pyytämään 1978 vaaliin presidenttiehdokkaakseen Urho Kekkosen! Muut keskeiset puolueet tulivat perästä. Kekkonen oli tehnyt itsestään ulkopoliittisesti korvaamattoman. Kunnes sitten muutamia vuosia myöhemmin meitä muistutettiin, että hautausmaat ovat korvaamattomia ihmisiä täynnä.

Kekkosen jälkeen alkoi sitten kolmen demaripresidentin putki. Mauno Koiviston, Martti Ahtisaaren ja Tarja Halosen yhteensä 30 vuotta kestänyt ajanjakso tuntui vielä ihmeellisemmältä kuin Kekkosen 25 vuotta kestänyt valtakausi. Koivisto otettiin vastaan suorastaan riemuiten. Ahtisaari tuli virkamiestaustalta ehkä vähän vahingossa. Halonen rikkoi naislasikaton, mutta joutui toisella kaudellaan mediakiusatuksi.

Mutta miksi alistua etukäteen ylivoimaiselta näyttävän kilpailijan edessä?

Nyt eletään Sauli Niinistön valtakautta, vaikka valtaa sinänsä presidentillä on vuosituhannen vaihteessa tehdyn perustuslakiuudistuksen jälkeen paljon aikaisempaa vähemmän. Niinistö on suosittu presidentti. Hän on käyttänyt ohentunutta valtaansa täysimääräisesti.

Vielä ei tiedetä, lähteekö Niinistö yrittämään toiselle kaudelle. Todennäköisesti lähtee, paine on ainakin kova.

Kaikki keskeiset puolueet ovat asettamassa oman ehdokkaan, mutta mitä tekee SDP, jonka uskottavimmat kandidaatit näyttävät yksi toisensa jälkeen kieltäytyvän kunniasta. Antti Rinne, Eero Heinäluoma, Jutta Urpilainen ja jotkut muutkin ovat todenneet, että kiitos ei.

Mutta miksi alistua etukäteen ylivoimaiselta näyttävän kilpailijan edessä? Miltä näyttää, jos kannatusgallupien kärjessä keikkuva puolue lähtee presidentinvaaliin ilman omaa ehdokasta? Muutamat näkyvät demarit ovat ehdottaneet jo ryhmittymistä Sauli Niinistön tueksi. Vaikka Niinistö onkin hoitanut presidentin tehtävää toistaiseksi ihan hyvin, täytyy muistaa, että hän on kuitenkin ensisijaisesti kokoomuksen, Suomen Nato-jäsenyyttä kannattavan puolueen ehdokas. Sen sijaan SDP:n ja Suomen kansan selvä enemmistö on Nato-jäsenyyttä vastaan.

Olisit uskottava vaihtoehto.

Erkki Liikanen, 66, olet ehtinyt saada isänmaalta ja puolueeltasi paljon luottamusta, valtaa ja vastuuta. Eikö vielä eläkepäivien sarastaessa olisi aika astua koko kansakunnan palvelukseen presidenttiehdokkaana? Olisit uskottava vaihtoehto ja rikastuttaisit kokemuksellasi presidentinvaalin ulko- ja turvallisuuspoliittista keskustelua. Vai oletko Sinäkin jo Natoon päin kallellaan?

Muistutan siitä velvollisuudentunnosta, millä Rafael Paasio suhtautui tarjottuun presidenttiehdokkuuteen vuonna 1962. Hän ei odottanut vaaleissa suurta menestystä, mutta hän lähti silti ehdokkaaksi, kun SDP ja kansanvalta velvoittivat, jotta Kekkoselle saatiin edes jokin uskottava vaihtoehto.

Aimo Massinen

Kirjoittaja on Turun kaupunginvaltuuston jäsen ja Turun Sanomien ja Turun Päivälehden eläkkeellä oleva päätoimittaja.

Kolumni

Ulf Sundqvist

Kirjoittaja on entinen SDP:n puheenjohtaja ja puoluesihteeri sekä pitkäaikainen kansanedustaja ja ministeri.

Hallituksen eväät on syöty, arvioi ex-ministeri: ”Syntilista tältä osin alkaa olla ennätyksiä hipova”

Television kunnallisvaalitenteissä puoluejohtajilta on tämän tästä tivattu, miksi vaaliteemat ovat niin yleispoliittiset, vaikka kyse on kunnallisvaaleista. Tämä on typerä kysymys, erityisesti näissä vaaleissa. Mistä nyt keskusteltaisiin ellei sote-uudistuksesta, työllisyys- ja talouspolitiikasta, maahanmuuttopolitiikasta ja kaikesta muusta.

Nyt on puhe hallituspolitiikasta ja Suomen suunnasta. Kansalaisilla on mahdollisuus sanoa sanansa harjoitetusta politiikasta. Täytyy toivoa, että vaaleihin osallistutaan aktiivisemmin kuin edellisellä kerralla, siitä huolimatta, että keskusta-oikeistolainen hallitus on väen väkisin viemässä kunnilta elintärkeitä tehtäviä nimenomaan lähidemokratian kannalta. Meneillään oleva maakuntaintoilu vie yhteiskuntamme kansanvallan kannalta aivan väärään suuntaan. Tulee syntymään demokratiavajetta.

Jos hallituksen arvovalta ei salli tosiasioiden tunnustamista tältä osin, hallitus saa mennä.

Miksi näin pääsi tapahtumaan, on minulle vielä arvoitus. Miten muut puolueet ovat antaneet keskustan viedä kehitystä suuntaan, joka on ristiriidassa useimpien rakenteellisten kehitysilmiöiden kanssa? Byrokratiaa piti vähentää, sitä tulee nyt lisää.

Kansanvaltaa piti vahvistaa, sitä heikennetään. Rahaa piti säästää, sitä tuhlataan lisää. Tekniikka mahdollistaisi etä- ja lähipalveluja paljon laajemmin kuin aikaisemmin, mutta nyt keskitetään päätöksentekoa ja ohjausta maakuntahallintoon.

Sote-uudistuksesta, josta on tulossa keskustan maakuntakokeilu ja kokoomuksen yksityistämisharjoitus, on kovaa vauhtia menossa kiville. Tällä hetkellä näyttää siltä, että aikalisä on ainoa järkevä lopputulos siitä lainsäädäntösotkusta, josta asiantuntijat toinen toisensa jälkeen ovat kriittiset lausuntonsa antaneet. Jos hallituksen arvovalta ei salli tosiasioiden tunnustamista tältä osin, hallitus saa mennä.

Meillä alkaa olla turhan paljon epäonnistuneita kokeiluhankkeita, joista vähävaraisimmat, viattomat kansalaiset joutuvat kärsimään. Kansaneläkelaitoksen surkea epäonnistuminen toimeentulotukien maksatuksissa on tuorein esimerkki asioiden surkeasta hoidosta. Olisi pitänyt olla aikaa valmistautua kunnolla lakisääteiseen muutokseen mutta pieleen meni.

Nyt Kelan entinen pääjohtaja jakelee viisauksia niin kuin ei hän olisi ollutkaan missään vastuuasemassa. Se on väärin.

Tämäkö on se tapa, jolla palataan kasvun ja vientimenestyksen tielle?

Muita esimerkkejä huonosta valmistelusta ja ”kaappauksenomaisista” yrityksistä löytyy runsaasti. Matti Louekoski viittasi tärkeässä kolumnissaan muutama viikko sitten uuteen kelvottomaan valmistelu-kulttuuriin, johon oikeuskansleria myöten on jouduttu puuttumaan. On oikein sanottu, että se on jo useamman vuoden kehityksen tulos, mutta nyt istuvan hallituksen syntilista alkaa kyllä tältä osin olla ennätyksiä hipova.

Vuosi sitten aikaansaatu laaja kilpailukykysopimus oli oivallinen osoitus siitä, että Suomen neuvotteluperinne oli vahva ja sopimusyhteiskunnan rakenteet kestävät. Ammattiyhdistysliike ja poliittinen oppositio olivat vahvasti mukana edistämässä laajan sopimuksen syntymistä. Tavoitteena oli varmistaa yhteiskunnan vakautta, edistää talouskasvua ja myönteistä työllisyyskehitystä.

Suomen talouskehityksen suunta on muuttunut, kasvuluvut alkavat olla myönteiset ja työllisyydessäkin on orastavaa nousua. Mutta nyt EK luopuu kaikesta vastuusta työehtopolitiikan osalta ja johtajat ilmoittavat tavoitteekseen koko neuvottelujärjestelmän viralta panon. Tämäkö on nyt oikea tapa huolehtia tasapuolisesta ja tuloksellisesta työllisyys- ja talouspolitiikasta. Tämäkö on se tapa, jolla palataan kasvun ja vientimenestyksen tielle?

Nämä ovat tulevien kunnallisvaalien keskeisiä teemoja. Näistä sosialidemokraatit puhuvat.

Näyttää siltä, että tie vie perussuomalaiset ulos hallituskammareista.

Lopuksi en malta olla kiinnittämättä huomiota siihen, että Suomen hallituksen varapääministerin ja ulkoministerin, Timo Soini, johtaman puolueen ensimmäinen puheenjohtajaehdokas liputtaa sekä kiristyvän maahanmuuttopolitiikan että uuden Eurooppa-politiikan puolesta, mikäli hänet valitaan puheenjohtajaksi. Mahtaako vaatimus uudesta kansanäänestyksestä EU-jäsenyydestä ja eurosta olla sopusoinnussa Juha Sipilän hallituksen ohjelman kanssa? Se nyt vielä puuttuisi, että Suomen hallitus rupeaa kompastelemaan Eurooppalinjauksissaan.

Yllättävän vähän on tähänastisissa kommenteissa kannettu huolta Sampo Terhon linjasta. Jussi Halla-ahon vielä selkeämmästä muukalaisvastaisuudesta ja EU-fobiasta on sanottu, että se hajottaa hallituksen. Näyttää siltä, että tie vie perussuomalaiset ulos hallituskammareista, oli kumpi tahansa puheenjohtaja kesän jälkeen.

Ulf Sundqvist

Kirjoittaja on entinen SDP:n puheenjohtaja ja puoluesihteeri sekä pitkäaikainen kansanedustaja ja ministeri.

Kolumni

Pekka Sauri

Kirjoittaja on Helsingin apulaiskaupunginjohtaja.

Pekka Sauri: Totuuden jälkeistä maailmaa ei ole

Sekavan aikamme tunnussanaksi näyttää nousseen post-faktuaalinen, totuuden jälkeinen maailma. Presidentti Trumpin lehdistöpäällikkö täydensi tätä vielä uudella, nerokkaalla termillä ”alternative facts”, vaihtoehtoiset faktat.

Ilmiön kiteytti lyhykäisesti Britannian taannoinen oikeusministeri Michael Gove, joka viime vuoden Brexit-kampanjan alla julisti, että kansa on saanut tarpeekseen asiantuntijoista. Kun tähän lisätään eri suurvaltojen tai sellaiseksi pyrkivien ilmeisen systemaattisesti tuottama disinformaatio, totuuden tulevaisuus ei näytä järin lupaavalta.

***

Minua on jaksanut ihmetyttää se, että totuuden jälkeinen maailma on alettu ottaa uutena normaalina ja että sille ei voida mitään – ikään kuin se olisi jonkinlainen uusi luonnonlaki.

Näin ei ole. Totta on, että tiedonjakokanavien ja -foorumeiden maailma on lyhyessä ajassa dramaattisesti muuttunut. Vuosituhannen vaihteen jälkeen on tapahtunut globaali kommunikaation vallankumous, jonka merkitystä kansanvallan toteutumisen kannalta vasta opetellaan ymmärtämään.

Kun miltei jokaisella kansalaisella on jonkin älylaitteen kautta käsissään pääsy kaikkeen maailmassa julkaistuun tietoon, julkishallinnon ja viranomaisten vuosituhansia kestänyt tiedon monopoli on nopeasti ja lopullisesti murtunut. Tiedon säännöstely tai salaaminen vallankäytön välineenä ei enää ole mahdollista, ja julkishallinnon tuottama tieto voidaan haastaa vaihtoehtoisella tiedolla ja vaihtoehtoisilla tulkinnoilla.

Tämä muutos on ihmiskunnan kehityksessä historiallinen, eikä ole suuri ihme, että se on viime vuosina saanut aikaan monenlaista hämminkiä eri puolilla planeettaa.

Edessämme on nyt uusi oppimishaaste: yhteisyyden säilyttäminen pirstaloituvan informaation maailmassa.

Kommunikaation vallankumous on tuonut yhä useamman ulottuville paitsi pääsyn kaikkeen maailmassa saatavilla olevaan tietoon, myös tehokkaan julkaisukanavan.

Jokainen voi olla oman mediansa päätoimittaja ja päättää aivan omin päin, millaista informaatiota haluaa yleisölleen välittää. Vastuu informaation todenmukaisuuden arvioinnista on yhä selvemmin siirtynyt viestin vastaanottajalle, joka myös päättää, jakaako viestiä edelleen omille seuraajilleen.

***

Perusperiaate ei kuitenkaan ole muuttunut miksikään. Yhteinen todellisuutemme rakentuu edelleen täsmälleen samoin kuin se on aina rakentunut: ihmisten keskeisen keskustelun, neuvottelun ja sopimisen varassa. Kommunikaation vallankumous on tuonut keskusteluun mukaan paljon uusia osanottajia.

Tällä kolikolla on kaksi puolta – toisaalta keskustelu on laajentunut eliitin ulkopuolelle ja sikäli parantanut demokratiaa, toisaalta taas eri foorumeilla jaettu informaatio on pirstaloitunut. Tämä vaatii kansalaisilta yhä parempaa medialukutaitoa ja kriittisyyttä informaation todenmukaisuuden arvioinnissa. Ei kannata luottaa ainoastaan yhteen mediaan, vaan on syytä seurata ja vertailla useampia tiedon lähteitä.

***

Sivilisaation historia ja kaikki edistys perustuu oppimiseen. Edessämme on nyt uusi oppimishaaste: yhteisyyden säilyttäminen pirstaloituvan informaation maailmassa. Sopii toivoa, että koululaitos antaa lapsille ja nuorille riittävät valmiudet tästä selviytymiseen.

Pekka Sauri

Kirjoittaja on Helsingin apulaiskaupunginjohtaja.

Kolumni

Pohjola on turvallinen satama epävarmassa maailmassa

Elämme epävarmoja aikoja. Muutoksia tapahtuu koko maailmassa, sekä sosiaalisesti, taloudellisesti ja poliittisesti. Monet tuntevat turvattomuutta tulevaisuutensa suhteen. Radikaalistit ja populistit nostavat päätään ja maailma, jonka me tunnemme, on paineen alla. Kyse on kansainvälisestä yhteistyöstä, kaupasta, demokratiasta, ihmisoikeuksista ja puolustuspolitiikasta.

Trumpin USA, Brexit, fasistiset suuntaukset ja kehitys sekä Venäjällä että Turkissa näyttävät selkeästi, että meidän maailmamme voi muuttua merkittävästi tulevina vuosina.

Pohjoismaat eivät voi passiivisesti seurata sivusta, kun maailmassa tapahtuu suuria muutoksia. Päinvastoin, on tärkeää, että työskentelemme entistä tiiviimmin yhdessä. Meidän on otettava johtava rooli maailmanjärjestyksen viemiseksi sosiaalisen turvallisuuden, tasa-arvon, oikeudenmukaisuuden ja demokratian suuntaan. Kun maailma muuttuu nopeasti, on meidän nopeasti etsittävä yhteistyökumppaneita, jotka haluavat samaa kehitystä kuin me. On selvää, että Pohjoismaat lähentyvät tässä ajassa toisiaan.

Pohjoismailla on näin hyvät edellytykset vaatia paikkaa pöydässä, jossa Euroopan ja maailman tulevaisuudesta keskustellaan ja päätetään.

Pohjoismaat ovat maailmankuuluja korkeasta hyvinvoinnista, henkilökohtaisesta vapaudesta, demokratiasta, yhteistyöstä, turvallisuudesta ja tasa-arvosta. Nämä ovat arvoja, joista meidän on pidettävä kiinni, varsinkin kun ne ovat paineen alla. Liian monessa paikassa kehitys ottaa peruutusaskelia. Meillä on menestyvä yhteiskuntamalli, jota meidän on puolustettava – ei purettava.

Yhdessä Pohjoismaiden taloudet ovat maailman kymmenen parhaan joukossa ja Euroopassa viiden parhaan joukossa. Pohjoismailla on näin hyvät edellytykset vaatia paikkaa pöydässä, jossa Euroopan ja maailman tulevaisuudesta keskustellaan ja päätetään. Meille kaikille on tärkeää, että Pohjoismaat koordinoivat ja tekevät yhteistyötä nykyistä enemmän kansainvälisissä järjestöissä.

Tämän puolesta Sosialidemokraatit Pohjoismaiden neuvostossa haluavat työskennellä tulevina vuosina.

Phia Andersson, ordförande, Ruotsi
Henrik Dam Kristensen, Tanska
Maarit Feldt-Ranta, Suomi
Oddný G. Harðardóttir, Islanti
Sonja Mandt, Norja

Yllä mainitut viisi kansanedustajaa muodostavat yhdessä Pohjoismaiden neuvoston Sosialidemokraattien hallituksen.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Jutta Urpilainen

Kirjoittaja on kansanedustaja Kokkolasta.

Malttia ja yhteistyötä soten valmisteluun

Sosiaali- ja terveydenhuollon palveluiden rakennetta on yritetty uudistaa jo ainakin viiden eri hallituksen kausilla. On siis ymmärrettävää, että näin pitkään valmisteluvaiheessa ollut uudistus herättää keskustelua. Kyse on luottamuksesta siihen, että välttämättömät ja terveyden kannalta keskeiset palvelut ovat saatavilla. Kyse on myös turvallisuudentunteesta eli siitä, onko apua hädän hetkellä mahdollista saada riittävän nopeasti, tuleeko ambulanssi perille ja pääseekö päivystykseen helposti.

Sotessa on kyse inhimillisten palveluiden lisäksi yhteiskunnan yhdestä suurimmista menoeristä. THL:n mukaan vuoden 2014 terveydenhuoltomenot Suomessa olivat 19,5 miljardia euroa. Toisaalta OECD-vertailumaiden joukosta suomalainen julkinen terveydenhuolto kuuluu maailman kustannustehokkaimpiin. Palveluita pystytään nykytilassa tuottamaan hyvällä hinta-laatusuhteella.

Terveyserot ovat kuitenkin kasvaneet Suomessakin, terveyskeskukseen pääsyssä on ongelmia ja väestö ikääntyy. Tämän vuoksi uudistusta tarvitaan, jotta kykenemme takaamaan kaikille oikeuden sosiaali- ja terveyspalveluihin. Uudistuksen toteuttaminen on siis yhteiskunnallemme välttämättömyys.

Viime vaalikaudella kaikki puolueet yhtyivät uudistuksen tavoitteisiin: terveyserojen kaventamiseen ja palveluiden saumattomampaan integraatioon eli toimiviin hoitoketjuihin. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että hallituksen kärkitavoite on maakuntauudistuksen toteuttaminen ja sote-uudistuksen alkuperäiset tavoitteet ovat jäämässä taka-alalle. Tähän näkemykseen olen törmännyt myös kiertäessäni eri puolilla Suomea, viimeksi Pohjois-Karjalassa ja Pohjanmaalla.  Nostan esille kolme huolta, jotka asiantuntijat ovat esittäneet.

Ensimmäinen huoli liittyy pakkoyhtiöittämiseen, joka pilkkoo nykyiset palvelut pienempiin osiin. On vaikea löytää perusteluita sille, miksi julkisten toimijoiden olisi pakko yhtiöittää oma toimintansa. Tämä nimittäin pirstaloi jo toimivat palveluketjut, vaikka uudistuksen tavoitteena oli toimivampi integraatio eli se, että asiakkaita ei enää tarvitsisi pallotella luukulta toiselle.

Toinen huoli on markkinatilanteen arvioinnin puute. Asiantuntijat ovat kiinnittäneet huomiota siihen, että lakiesityksestä puuttuu markkinatilanteen analyysi, vaikka sillä on suuri merkitys uudistuksen toteutumiseen. Sosiaali- ja terveydenhuollossa on tapahtunut viime vuosina kovasti keskittymistä, kun isot toimijat ovat ostaneet pieniä lääkäriasemia ja hoivayksiköitä. Tämä on vahvistanut isojen monikansallisten yritysten asemaa. Valitettavasti ne eivät ole kuitenkaan kunnostautuneet julkisuudessa suurina Suomeen maksettujen verojen maksajina. Yrityksiltä onkin vaadittava vahvempaa yhteiskuntavastuuta, joka sisältää myös vastuun maksaa veroja Suomeen.

Kolmas huoli liittyy valinnanvapauden laajuuteen. Moni asiantuntija esittää, että valinnanvapaus aloitettaisiin vain rajatusti perusterveydenhuollon palveluista. Näin voitaisiin saada kokemusta esimerkiksi kustannuskehityksestä. Sitä paitsi suomalainen erikoissairaanhoito on jo nykytilanteessa maailman huippuluokkaa sekä hoidon tuloksissa että kustannusten edullisuudessa.

Jos valinnanvapaus toteutetaan hallituksen esittämällä tavalla, on suuri huoli, että kustannukset yhteiskunnalle tulisivat kasvamaan. On arvioitu jopa miljardin euron menojen kasvusta. En voi ymmärtää, miten hallitus voisi olla edistämässä uudistusta, joka lisäisi julkisen talouden menoja noin merkittävästi. Tämä olisi myös hyvin kaukana sote-uudistukselle asetetusta 3 miljardin euron säästötavoitteesta.

Näin isoa uudistusta ei kannata toteuttaa hätiköiden. Olisi tunnustettava, että lausuntokierroksella olevaa valinnanvapauslainsäädäntöä ei ehditä valmistelemaan tavoiteajassa. Viime viikolla julkisuudessa kerrottiin, että uudistuksen vaikutusarviointi on tehty vastaamaan hitaampaa aikataulua, kuin millä uudistus ollaan toteuttamassa. Tämän vuoksi hallituksen tulisi myöntää, ettei maakunta- ja sote-uudistusta saada ulos eduskunnasta ennen kesälomia. Pitäähän eduskunnan saada käsiteltäväkseen koko lakipaketti vaikutusarviointeineen ja riittävästi aikaa myös asiantuntijakuulemiselle.

Siksi toivonkin, että hallitus antaisi aidosti arvoa lausuntokierroksen palautteelle ja muokkaisi vielä esitystään. Järkevää olisi myös itsenäisyyden juhlavuoden hengessä kytkeä oppositio mukaan sote-uudistuksen viimeistelyyn, kuten Jyrki Kataisen hallitus teki aikoinaan. Kyse on kuitenkin uudistuksesta, jolla epäonnistuessaan voi olla dramaattiset vaikutukset sekä julkiseen talouteen että sosiaali- ja terveyspalveluiden saatavuuteen.

Jutta Urpilainen

Kirjoittaja on kansanedustaja Kokkolasta.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Riitta Myller

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja.

Ilmastostrategian vino kulma: ”Muu maailma menee toiseen suuntaan”, kirjoittaa kansanedustaja

Ilmastotoimilla on kiire. Pariisin ilmastosopimuksesta on iloittu samaan aikaan kun protektionistiset pyrkimykset erityisesti Atlantin toisella puolen pyrkivät kääntämään katsetta menneeseen. On kuitenkin järkevää luottaa siihen, että markkinatalouden logiikkaan perustuen jo niin paljon voimavaroja on siirtynyt puhtaampaan teknologiaan, että aikapyörä ei ole enää käännettävissä.

EU:n yhteinen lyhyen aikavälin tavoite on hiilidioksidipäästöjen vähentäminen 40 prosentilla vuoteen 2030 mennessä. Päätavoite on hiilen ja öljyn käytön vähentäminen. Suomessa käänne halutaan tehdä biotalouden avulla.

Mutta. Vaikka kaikki Suomessa hyödynnettävä puu muutettaisiin energiaksi, riittäisi se korkeintaan runsaaseen puoleen energian vuosikulutuksestamme. Tässä piilee Suomen strategian haavoittuvuus. Olemme sitoneet ilmastotavoitteet liiaksi biotalouteen. Muu maailma menee toiseen suuntaan.

Uhkana on, että Suomi hukkaa mahdollisuutensa olla teknologiaviennin kärkimaa.

Maailmalla yli 90 prosenttia uusiutuvan energian investoinneista vuonna 2015 meni aurinko-ja tuulivoimaan. Kannattaisiko myös Suomen olla mukana tässä kehityksessä? Energiatehokkuus ja energiansäästö ovat parasta ja halvinta ilmastopolitiikkaa. Myös tämä näkökulma puuttuu lähes tyystin Suomen strategiasta.

Suomessa on osaamista kehittää uusia innovaatioita. Nyt olisi korkea aika täydentää Suomen ilmasto-ja energiastrategiaa yhdistämällä se ilmastotoimien tehokkuuteen ja suomalaisiin viennistä syntyviin korkean jalostusasteen työpaikkoihin.

Biotaloudella on tässä tärkeä paikkansa. Puusta pitää ensisijaisesti tehdä korkealaatuisia ja korkean jalostusasteen tuotteita, joissa puun hiilivarastot säilyvät ja sivuvirroista saadaan energiaa. Yksin bioenergialla ei Suomen energiataloutta tai ilmastotavoitteita ratkaista. Suomen on laajennettava omaa uusiutuvan energian palettiaan. Muutoin uhkana on, että Suomi hukkaa mahdollisuutensa olla teknologiaviennin kärkimaa.

Erityisen voimakkaasti Suomen biopanokset on suunnattu liikenteen ratkaisuihin. Useiden arvioiden mukaan sähköautoista tulee edullisempia kuin polttomoottoriautoista jo vuoteen 2025 menessä. Lyhyellä aikavälillä ilmastotavoitteiden näkökulmasta kunnianhimoinen 30 prosentin biopolttoaineiden sekoitevelvoite saattaa pahimmassa tapauksessa viedä meidät pidemmällä aikavälillä aivan väärille poluille. Sähköautojen etuna kun on ylivoimainen energia-ja kustannustehokkuus.

Riitta Myller

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja.