Kolumni

Aimo Massinen

Kirjoittaja on Turun kaupunginvaltuuston jäsen ja Turun Sanomien ja Turun Päivälehden eläkkeellä oleva päätoimittaja.

Kahdeksan presidenttiä elänyt demarivaikuttaja: Erkki Liikanen, eikö olisi aika astua koko kansakunnan palvelukseen presidenttiehdokkaana?

Kun on elänyt riittävän kauan, 100-vuotiaan Suomen presidentitkin tuntuvat vaihtuvan yhtä tiuhaan kuin virtaavan puron pyörteet. Sauli Niinistö on kahdestoista tasavallan presidentti. Itsekin olen ehtinyt elää jo kahdeksan presidentin aikana Risto Rytistä alkaen. Kun synnyin heinäkuussa 1944, Tali-Ihantalassa alkoi toden teolla rytistä.

Rytistä tai Mannerheimin presidenttikaudestakaan ei ole ymmärrettävästi henkilökohtaista muistikuvaa, mutta pikkupojan mieleen on kyllä jäänyt uutinen marsalkan kuolemasta tammikuussa 1951. Samoin lapsuuden muistoihin liittyvät Paasikiven lonksuvat tekohampaat radiopuheen aikana.

Varsinainen herääminen politiikkaan alkoi kohdallani siitä, kun Urho Kekkonen löi tiukassa äänestyksessä 1956 K-A. Fagerholmin. Korva radiossa kuuntelin, kun Väinö Leskinen luki ääntenlaskennassa ”Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen…” harmittavasti 151 kertaa Fagerholmin 149 valitsijamiesääntä vastaan. Se oli ensimmäinen poliittinen pettymykseni.

Vuoden 1962 presidentinvaalien tulos ratkaistiin osittain jo Novosibirskissa, mutta muistan toki, miten ylivoimainen UKK oli kolmen ”työväen presidenttiehdokkaan” rinnalla tv:n vaalipaneelissa, jota kiirehdin naapuriin katsotaan, kun meillä ei ollut omaa televisiota.

Seuraavissa presidentinvaaleissa 1968 itsekin äänestin välillisesti jo Kekkosta. Ne vaalit muistetaan paitsi Matti Virkkusen ja Veikko Vennamon räyhäkkäistä esiintymisestä, myös siitä, ettei Kekkosen taakse alistuneilla demareilla mennyt vaalikampanjan aikana lunta kenkään. Mutta maa tarvitsi presidentin – ja sai taas Kekkosen eikä Matti Virkkusta.

Kekkonen oli tehnyt itsestään ulkopoliittisesti korvaamattoman.

Seuraavat vuodet olivatkin yhtä Kekkosen triumfia. Hänet valittiin kerran jopa poikkeuslailla, mikä oli jälkikäteen ajatellen virhe, demokratian halveksimista, kun kansalta vietiin äänestysoikeus, vaikka valinta tapahtuikin 5/6 enemmistöllä eduskunnassa.

Sekin ihme nähtiin, että demarit kiirehtivät jo vuonna 1975 ensimmäisenä puolueena pyytämään 1978 vaaliin presidenttiehdokkaakseen Urho Kekkosen! Muut keskeiset puolueet tulivat perästä. Kekkonen oli tehnyt itsestään ulkopoliittisesti korvaamattoman. Kunnes sitten muutamia vuosia myöhemmin meitä muistutettiin, että hautausmaat ovat korvaamattomia ihmisiä täynnä.

Kekkosen jälkeen alkoi sitten kolmen demaripresidentin putki. Mauno Koiviston, Martti Ahtisaaren ja Tarja Halosen yhteensä 30 vuotta kestänyt ajanjakso tuntui vielä ihmeellisemmältä kuin Kekkosen 25 vuotta kestänyt valtakausi. Koivisto otettiin vastaan suorastaan riemuiten. Ahtisaari tuli virkamiestaustalta ehkä vähän vahingossa. Halonen rikkoi naislasikaton, mutta joutui toisella kaudellaan mediakiusatuksi.

Mutta miksi alistua etukäteen ylivoimaiselta näyttävän kilpailijan edessä?

Nyt eletään Sauli Niinistön valtakautta, vaikka valtaa sinänsä presidentillä on vuosituhannen vaihteessa tehdyn perustuslakiuudistuksen jälkeen paljon aikaisempaa vähemmän. Niinistö on suosittu presidentti. Hän on käyttänyt ohentunutta valtaansa täysimääräisesti.

Vielä ei tiedetä, lähteekö Niinistö yrittämään toiselle kaudelle. Todennäköisesti lähtee, paine on ainakin kova.

Kaikki keskeiset puolueet ovat asettamassa oman ehdokkaan, mutta mitä tekee SDP, jonka uskottavimmat kandidaatit näyttävät yksi toisensa jälkeen kieltäytyvän kunniasta. Antti Rinne, Eero Heinäluoma, Jutta Urpilainen ja jotkut muutkin ovat todenneet, että kiitos ei.

Mutta miksi alistua etukäteen ylivoimaiselta näyttävän kilpailijan edessä? Miltä näyttää, jos kannatusgallupien kärjessä keikkuva puolue lähtee presidentinvaaliin ilman omaa ehdokasta? Muutamat näkyvät demarit ovat ehdottaneet jo ryhmittymistä Sauli Niinistön tueksi. Vaikka Niinistö onkin hoitanut presidentin tehtävää toistaiseksi ihan hyvin, täytyy muistaa, että hän on kuitenkin ensisijaisesti kokoomuksen, Suomen Nato-jäsenyyttä kannattavan puolueen ehdokas. Sen sijaan SDP:n ja Suomen kansan selvä enemmistö on Nato-jäsenyyttä vastaan.

Olisit uskottava vaihtoehto.

Erkki Liikanen, 66, olet ehtinyt saada isänmaalta ja puolueeltasi paljon luottamusta, valtaa ja vastuuta. Eikö vielä eläkepäivien sarastaessa olisi aika astua koko kansakunnan palvelukseen presidenttiehdokkaana? Olisit uskottava vaihtoehto ja rikastuttaisit kokemuksellasi presidentinvaalin ulko- ja turvallisuuspoliittista keskustelua. Vai oletko Sinäkin jo Natoon päin kallellaan?

Muistutan siitä velvollisuudentunnosta, millä Rafael Paasio suhtautui tarjottuun presidenttiehdokkuuteen vuonna 1962. Hän ei odottanut vaaleissa suurta menestystä, mutta hän lähti silti ehdokkaaksi, kun SDP ja kansanvalta velvoittivat, jotta Kekkoselle saatiin edes jokin uskottava vaihtoehto.

Kolumni

Tarja Filatov

SDP:n kansanedustaja

Pieni pettymys kasvattaa, iso katkeroittaa, sanoo Tarja Filatov, jonka mukaan köyhyys lisää katkeruutta

Päiväkoti-ikäisen lapsen äitinä kuuntelin vanhempainillassa asiantuntijaa, joka korosti, että lapsen pitää kokea lapsen kokoisia pettymyksiä. Oppi kolahti minuun.

Alustajan haaveena oli business, jossa hän myisi eteiseen sijoitettavia nauhureita. Nauhurista saisi päälle isän tai äidin äänellä viestin, joka komentaisi lapset laittamaan vaatteet naulakkoon, siivoamaan keittiön pöydän ja tekemään läksyt. Tähän kiteytyivät lapsen kokoiset pettymykset. Hommat on hoidettava yhä uudelleen ja uudelleen. Rakkaus ja rajat ovat paras kasvualusta.

Vaikean työttömyyden perheessä on aikuisten isoja pettymyksiä. Liian suurista pettymyksistä kumpuaa koko elämään pettyminen, katkeruus ja kyynistyminen. Ihminen haurastuu ja kestää vaikeuksia huonommin. Syntyy ajatus, että uudet vastoinkäymiset ovat ympäristön vika.

Sosiaalinen epäluottamus periytyy.

Köyhyys lisää katkeruutta. Työväenliikkeen alkuaikoina tuo katkeruus sitoi saman luokan ihmisiä yhteen ja nosti taistelemaan köyhyyttä vastaan. Privatisoituneessa nyky-yhteiskunnassa ei synny yhteistä rintamaa, vaan pettymys kytee yksinäisissä kodeissa.

Sosiaalinen epäluottamus periytyy. Ihminen kokee elävänsä maailmassa, jossa kehenkään ei voi luottaa. Edessä saattaa olla negatiivinen kierre, joka lisää omaa osattomuuden spiraalia. Jos epäluottamuksen kulttuuri periytyy, on vaikea nousta huono-osaisuudesta. Läheissuhteet ja välittäminen ovat selviytymisen kannalta yhtä tärkeää kuin raha. Ihmissuhteet ovat kovilla ankarissa oloissa.

Hallituksen aktiivimalli lisää pettymyksiä.

Yhteiskunnan rakenteissa on epäluottamusta lisääviä tekijöitä. Ajatellaan vaikka toimeentulotukiperheen nuorta. Hän keksii koulukaverinsa kanssa jakaa ilmaisjakelulehtiä, jotta nuoret voisivat maksaa uuden harrastuksen. Molemmat saavat työpaikan. Varakkaamman perheen nuorelle jää käytännössä enemmän rahaa samasta työstä, koska köyhän perheen tulot leikkautuvat toimeentulotuen yhteensovituksessa. Ei kovin reilua.

Pienet pettymykset kasvattavat, liian suuret pettymykset katkeroittavat. Hallituksen aktiivimalli lisää pettymyksiä. Se velvoittaa työttömän löytämään työtä tai aktiivitoimia. Tämä koskee käytännössä kaikkia työttömiä. Jos ei onnistu, vaikka yrittäisi, turvaa leikataan. Ei kovin reilua.

Tehdään inhimillinen perusturvaremontti. Luotetaan enemmän, kepitetään vähemmän.

Tarja Filatov

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Antton Rönnholm

SDP:n puoluesihteeri

Luottamuspulasta luottamuspuolueisiin, kirjoittaa SDP:n puoluesihteeri Antton Rönnholm

Lauri Ihalainen kuvasi Demokraatissa 13.2. otsikolla ”SDP 2.0.” sosialidemokraattista puoluetta sellaisena kun se hänen mielestään parhaimmillaan on: yhteiskuntaa ja työelämää uudistava arvopuolue. Ihalainen hahmotteli miten SDP:n tulee olla tulevaisuuteen suuntaava, ratkaisuhakuinen, yhteiskuntaa uudistava ja yhteistyökykyinen liike. Tästä en voisi olla hänen kanssaan enempää samaa mieltä.

Muutoksia tarvitaan koska maailma muuttuu ja kehittyy ympärillämme. Globaali talous ja turvallisuus ja niiden muutokset saavuttavat meidät lähes reaaliajassa, keskinäisriippuvuus lisääntyy ja ympärivuorokautinen viestintä vaatii niin meiltä yksilöiltä kuin puolueilta jatkuvasti enemmän.

Olemme huomanneet, että jos luottamusta ei ole, sitä ei korvata strategisilla hallitusohjelmilla.

Tänään julkistetussa Jouni Backmanin ja Liisa Hyssälän raportissa ”Kansanvallan peruskorjaus” käydään läpi näitä muutoksia ja suomalaisen demokratian haasteita ja ratkaisuehdotuksia niihin niin puolueiden, eduskunnan kuin valtioneuvoston tasolla. Raportin mukaan Suomessa on valtava dialogin tarve, jotta päätöksiä voidaan tehdä.

Moni päättäjä on kyllästynyt loputtomaan irtopisteiden keräilyyn ja vastakkainasetteluun. Politiikassa isot asiat ja pienet asiat menevät sekaisin ja juuri luottamuksen heikentyminen on keskeinen ongelma. Olemme huomanneet, että jos luottamusta ei ole, sitä ei korvata strategisilla hallitusohjelmilla.

Kritiikkiä saavat myös puolueet, joiden roolia päätöksenteon agendan asettajina ovat viemässä think tankit ja viestintätoimistot. Raportin mukaan niiden ohjelmatyö on heikentynyt tai olematonta. Tässä SDP on etunojassa.

Viime syksynä SDP aloitti työskentelyn pidemmän aikavälin tavoitteiden ja niihin tarvittavien keinojen määrittelemiseksi. Suomi 2030 työ kokoaa noin 500 puolueen aktiivia 30 työryhmään pohtimaan sosialidemokraattien ratkaisuja tulevaisuuden keskeisiin muutoshaasteisiin.

Tänä keväänä työryhmät tuottavat yhdessä ensimmäisen luonnoksen poliittiseksi ohjelmaksi huhtikuussa kokoontuvalle puoluevaltuustolle ja toukokuussa järjestetään työryhmien jäsenille tulevaisuusfoorumi, jossa kansalaisjärjestöt ja tutkijat pääsevät sparraamaan SDP:n poliittista valmistelua.

Tällä työllä haluamme osoittaa, että tulevaisuus ei tule, se tehdään. Puolueena SDP asettaa tavoitteita ja sen kautta yhteiskunnallisen keskustelun agendaa.

Monta pientä sivallusta kintuille ei kaada ketään, mutta jättää muistijäljen.

On helppo yhtyä raportin ehdotuksiin siitä, että vaalirahoitukselle tulisi tulla kampanjakatto niin ehdokkaille kuin puolueille ja puolueiden on tärkeää uudistaa omaa moniportaista järjestörakennettaan helpommin lähestyttävämmäksi.  Tämä kaikki helpottaa ihmisten osallistumista ja lisää keskinäistä luottamusta suomalaisessa yhteiskunnassa.

Poliittisessa keskustelussa on vallalla tarve voittaa pieniä taisteluita sosiaalisessa mediassa. Ja mitä heikompi on luottamus itseen tai omaan sanomaan, sitä enemmän näille tuntuu olevan tarvetta. Monta pientä sivallusta kintuille ei kaada ketään, mutta jättää muistijäljen. Luottamus keskustelukumppaniin rapautuu pikku hiljaa kun sitä ei epäinhimillisen kiireen takia ole aikaa korjata fyysisten kohtaamisten muodossa.

Parempaa henkilöä, josta ottaa mallia kuin Lauri Ihalainen, on vaikea kuvitella.

Poliittisen keskustelukulttuurin muutokset lähtevätkin sen huipulta. Ja tästä syystä eduskunnan puhemiehen roolia ja toimintaa tasapuolisena fasilitaattorina on syytä seurata tarkkaan. Parempaa henkilöä, josta ottaa mallia kuin Lauri Ihalainen, on vaikea kuvitella. Ehdotan, että Lauri muodostaa ratkaisukeskeisten edustajien kerhon, jossa asiat voivat riidellä, mutta sanotaan kuten toivottaisiin itselle sanottavan. Etsitään aitoja ratkaisuja, yritetään ymmärtää vähemmän väärin. Ja kun ei syödä sanoja, ei syödä myöskään luottamusta.

Suomi on suurten haasteiden edessä. Tämä ei ole klisee, vaan totta. Työelämän muutos, osaamisen kasvu, vanhusväestön tarpeet ja monet muut kysymykset vaativat puolueilta suuntaa. Suuret yhteiskunnalliset muutokset ja niiden aiheuttamien murroskausien menestyksekäs johtaminen on kehittyneissä maissa yleisesti tehty keskustavasemmiston toimesta. Mutta menestyksekäs muutos voi tapahtua vain luottamuksen ilmapiirissä. Suomessa kaivataan nyt luottamusta niin toisiimme, yhteiskuntaan kuin tulevaisuuteen.

Toivon kaikkien puolueiden tarttuvan haasteeseen luottamuksen lisäämisestä. SDP haluaa olla Suomen johtava puolue eduskuntavaaleissa 2019. Haluamme johtaa muutosta ja tarjota ihmisille vaikutuskanavan.

Antton Rönnholm

Kirjoittaja on SDP:n puoluesihteeri.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Tytti Tuppurainen

SDP:n kansanedustaja ja Demarinaisten puheenjohtaja

Kestääkö sosialidemokraateilla kantti, kysyy Tytti Tuppurainen, jonka mielestä vaaran vuodet eivät ole ohi

Euroopan unionin vaaran vuodet eivät ole ohi. Viime kevään Ranskan presidentinvaaleista alkaneen innostuksen oheen on kertynyt uusia huolia. Mahdollisuuksien ikkuna integraation tiivistämiselle on edelleen auki, ja useita aloitteita yhteistyön lisäämiselle on jo käsittelyssä. Esimerkiksi Suomelle tärkeä turvallisuus- ja puolustusyhteistyö on konkretisoitumassa.

Paljon riippuu nyt Saksasta, ja erityisesti Saksan sosialidemokraateista. Mikäli SPD torjuu jäsenäänestyksessä suuren koalition muodostamisen, alkaa uusi epävarmuuden aika, mikä voi pysäyttää yhdentymiskehityksen vuosiksi.

Vakaa Saksa on Euroopalle välttämättömyys. Vakaa Eurooppa taas on Suomelle ja maailmalle välttämättömyys. Yhdysvaltain irtautuminen globaalista yhteistyöhön ja liberaaleihin arvoihin perustuvasta maailmanjärjestyksestä jättää valtatyhjiön, jota pyrkivät täyttämään yhtäältä nouseva Kiina ja toisaalta hiipumista vastaan kamppaileva Venäjä. Mikäli edessä on suurvaltapolitiikan maailma, on pieni Suomi muiden vietävänä.

On paljolti sosialidemokraattien varassa kestääkö vanha manner ääriliikkeiden paineen.

Toimintakykyinen EU tarvitaan huolehtimaan ihmisoikeuksiin, demokratiaan ja oikeusvaltioon perustuvien arvojen elinvoimasta totalitarismin ja kansallissosialismin taas voimistuessa.

On paljolti sosialidemokraattien varassa kestääkö vanha manner ääriliikkeiden paineen. Italiassa hallitusvastuussa olevien Matteo Renzin demokraattien kannatus on maalisvaaleissa koetuksella. Talous on kasvussa, mutta kansanäänestys perustuslain muuttamisesta oli tappio demareille. Nyt uusfasistit ja populistinen viiden tähden liike ovat mielipidemittausten kärjessä. Iso-Britanniassa työväenpuolue voisi halutessaan kääntää Brexit-keskustelun kurssin takaisin kohti jäsenyyttä, mutta puoluejohto on laiminlyönyt tilaisuutensa.

Jos lähdetään huutokauppaan populistien kanssa, menetetään mahdollisuudet luoda sosialidemokraattinen uusi normaali.

Mutta pahinta on muukalaisvihamielisten populistien politiikan ottaminen omaksi. Näin on käynyt Tanskan demareille, joiden tuore maahanmuuttopoliittinen ohjelma ei sisällöltään poikkea äärioikeiston ajattelusta: maahanmuuttoa rajattaisiin ns. ei-länsimaalaisilta eikä turvapaikkaa voisi enää hakea Tanskassa. Sosialidemokratia kadottaa sielunsa, mikäli se luopuu ihmisoikeuksien puolustamisesta. Tanskan sosialidemokraatit ovat kaltevalla tiellä, eikä heille voi toivoa menestystä.

Sosialidemokraateilla on laaja kansainvälinen verkosto ja yhteinen eurooppalainen puolue. Vastustuskykyä ääriaineksille on kehitettävä yhdessä. Järki ja maltti mielessä sosialidemokratia voi turvata vakautta kautta Euroopan. Mutta jos lähdetään huutokauppaan populistien kanssa, menetetään mahdollisuudet luoda sosialidemokraattinen uusi normaali. EU:n tulevaisuus käy epävarmaksi. Keskinäisriippuvuuden maailmassa yhden maan asiat vaikuttavat kaikkiin, eikä Suomikaan voi ajatella olevansa tapahtumista irrallaan.

Tytti Tuppurainen

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja ja Demarinaisten puheenjohtaja.

Kolumni

Mikkel Näkkäläjärvi

Demarinuorten puheenjohtaja

Sipilän nuorisovihamielinen hallitus on jättämässä nuoret ilman kasvun hedelmiä – tässä kolme keinoa parempaan tulevaisuuteen

Talouskasvuun ja työllisyyden kehittymiseen on meidän kaikkien oltava tietysti tyytyväisiä. Työllisyysaste on korkeammalla kuin 27 vuoteen. Kymmenen vuotta kestänyt taantuma on taittunut ja tulevaisuus näyttää yleisellä tasolla valoisammalta.

Kun näihin työllisyyslukuihin paneutuu tarkemmin, huomaa muutaman asian. Nuorten työllisyys laahaa, vaikka muilla ikäryhmillä menee parempaan päin. Osa-aikatyöt yleistyvät ja erityisesti nuorten osalta. Sen lisäksi nuorten palkkataso on junnannut kymmenen vuotta pahasti, kun muilla ikäluokilla palkat ovat nousseet huomattavasti enemmän, kuten Teemu Muhonen (IS 22.2.2018) osoittaa.

Tietysti on iloittava siitä, että ikääntyneempien ihmisten työllisyys paranee. Samalla on mielestäni kohtuullinen vaatimus, että nuoren sukupolven tulevaisuudesta kannetaan huolta. Nuorilla on edessä pitkä työura ja rahoitettavana hyvinvointivaltion tärkeät palvelut, sosiaaliturva ja koulutus. Se on jo itsessään haasteellista, koska ikäluokat pienenevät, mutta vaikea talouskehitys ja asema yhteiskunnassa lisäävät vaikeuskerrointa. Selvää on tietenkin, että se on kunnia-asia hoitaa.

Ensiksi on panostettava nuorisotakuuseen ja kehitettävä sitä edellistä paremmaksi.

Sitä ei kuitenkaan helpota se, että Sipilän nuorisovihamielinen hallitus on tehnyt kauden aikana suuria leikkauksia, jotka kohdistuvat nuoriin. Opintotukileikkaukset, nuorisotakuun tuhoaminen, suuret leikkaukset tutkimukseen, tuotekehitykseen, korkeakoulutukseen ja ammatilliseen koulutukseen heikentävät tulevaisuuden näkymiä.

Sipilä, Orpo ja kumppanit jättävät seuraavalle hallitukselle ison savotan, jos mielimme parantaa nuorten heikentynyttä asemaa ja palauttaa uskoa tulevaisuuteen. Aivan ensiksi on panostettava nuorisotakuuseen ja kehitettävä sitä edellistä paremmaksi. SDP on valmistellut kansanedustaja Lauri Ihalaisen johdolla erinomaisen kokonaisuuden, joka on valmis käyttöön sellaisenaan.

Jos haluamme aktivoida ihmisiä, tarvitsemme aidosti aktiivista työvoimapolitiikkaa.

Toisena isona kysymyksenä tulee olemaan sosiaaliturvan uudistaminen. Nykyinen byrokraattinen sosiaaliturva kaipaa perusteellisen uudistuksen, joka automatisoi järjestelmiä, tekee siitä ymmärrettävän ihmisille ja kuitenkin kannustaa aktiivisuuteen. Ei siten, että leikataan työttömiltä, vaan kannustamalla lisäporkkanalla. Siihen Demarinuoret on esittänyt malliksi Yleisturvaa ja teimme asiasta aloitteen puoluekokoukselle, joka myös hyväksyttiin. Nyt puolueen valmistelutyö on etenemässä hyvää vauhtia.

Kolmantena asiana olisi syytä panostaa työllisyyspalveluihin. Keskustelu aktiivimallista osoitti karulla tavalla millaisia ongelmia meidän nykyisissä työllisyyspalveluissa on. TE-keskus rajusti aliresursoitu ja muissa Pohjoismaissa käytetään niin työllisyyspalveluihin kuin palkkatukiinkin merkittävästi enemmän resursseja. Jos haluamme aktivoida ihmisiä, tarvitsemme aidosti aktiivista työvoimapolitiikkaa.

Nämä isot uudistukset tulevat varmasti jäämään seuraavan hallituksen työlistalle. Kuten riita perhevapaauudistuksesta ja sen kaatuminen osoittavat, Sipilän hallituksen eväät alkaa olla syöty.

Mikkel Näkkäläjärvi

Kirjoittaja on Demarinuorten puheenjohtaja ja yhteiskuntatieteilijä Rovaniemeltä.

Kolumni

Matti Louekoski

Wanhojen toverien puheenjohtaja sekä entinen kansanedustaja ja ministeri

”Iskulause ’porvari nukkuu huonosti’ saattoi sisältää suuremman totuuden” – Louekoski näkee vertailukohtia tähän päivään

Viime joulukuussa julkistettiin Turun yliopistossa tohtori Ville Okkosen väitöskirja aiheesta ”Peruskoulua vastaan – yksityiskoulut ja yhteiskuntajärjestys 1966–1975”. Väittelijä käy tutkimuksessaan hyvin perusteellisella ja mielenkiintoisella tavalla läpi sitä ideologista kamppailua, jota poliittinen oikeisto piti välttämättömänä vanhojen etuoikeuksien puolustamiseksi. Oli torjuttava Suomen muuttuminen sosialistiseksi.

Oikeiston mielestä tarvittiin ryhtiliike, ettei eräänä demokraattisen kehityksen arvoalueena oleva koululaitos joutuisi antautumaan tasapuolisen koulunkäynnin mahdollisuutta vaativien edessä. Tätä taistelua varten oli koottava voimat ja järjestäydyttävä.

Oli koottava varoja ja perustettava yhteisöjä puolustustaisteluun. Sellainen oli muun muassa Vapaan koulutuksen tukisäätiö (VKTS), joka Okkosen mukaan voidaan rinnastaa jo vuonna 1952 perustettuun ja talouselämän rahoittamaan ja porvarilehdistön laajasti tukeman Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki (SYT) -nimiseen järjestöön.

Myöhemmin 1970-luvulla samaa perinnettä jatkoi Elinkeinoelämän valtuuskunta EVA sille tyypillisin pehmeämmin ja diplomaattisemmin keinoin.

Järjestöjen tavoitteena oli ei-sosialistisen yhteiskunnan rakentaminen ja vasemmistovaaran torjuminen.

Vasemmiston voiman vahvistuttua 1960- ja 70- luvuilla sai peruskoulun vastustaminen muotoja, joita jälkikäteen on suorastaan vaikea ymmärtää. Jopa eduskuntakeskustelujen kielenkäyttö peruskoulun tuomien uhkien kuvailussa saa aineistoon tutustuvan tuntemaan myötähäpeää puhujia kohtaan.

Tuskin EK sääntömuutoksellaan on halunnut luopua vaikutusvallastaan työmarkkinoilla.

Vasemmistonuorison piirissä ollut suosittu iskulause ”porvari nukkuu huonosti” saattoi sisältää suuremman totuuden kuin hokemaa toistelleet ymmärsivätkään.

Lyhyesti sanottuna 1960- ja 70-luvuilla käytiin ankaraa ideologista kamppailua, suorastaan hegemonia-taistelua, suomalaisen yhteiskunnan suunnasta. Tämän päivän politiikasta voisi hakea vertailukohtia 50 vuotta sitten tapahtuneeseen, vaikkapa työmarkkinoilta. Yhtä rajua sanailua ei sentään esiinny, mutta monia sellaisia piirteitä on ilmassa, jotka osoittavat eräänlaisen hegemoniakilpailun olevan menossa.

EK muutti sääntöjään, ettei sen ole mahdollista olla mukana tekemässä tulosopimuksia. Samalla muuttui myös SAK:n ja muidenkin palkansaajien keskusjärjestöjen asema. Ne eivät ole enää sopimusten osapuolia. Tämä rooli siirtyi liitoille samalla, kun työnantajat ajavat yhä vahvemmin sopimusten tekemistä paikallisella tasolla.

Tuskin EK sääntömuutoksellaan on halunnut luopua vaikutusvallastaan työmarkkinoilla. Se on vain omaksunut välillisen vaikuttamisen keinon.

EK laskenee, että sen tahto ja vaikutusvalta toteutuvat riittävästi oman viiteryhmän kiinteästä yhteistyöstä ilman keskusjärjestöjen muodollisia sopimuksiakin. EK:n vaikutusvalta ulottuu hyvin pitkälle myös paikalliseen sopimiseen, jossa lähtökohtaisesti työnantaja on aina niskan päällä.

Paikallinen sopiminen ei taida myöskään työnantajalle olla ihan helppo asia.

Palkansaajapuolella muutoksen vaikutukset eivät ole läheskään yhtä mutkattomia. Yhteisen vaikutusvallan säilyttämiseksi on ryhdytty kokoamaan suurliittoja, joiden jäsenkunnat ovat kuitenkin varsin heterogeenisia. Yhteisten tavoitteiden ajaminen näyttää vaikeutuvan varsinkin, kun vastapuoli voi laajassa mitassa turvautua porvarihallituksen tukeen.

Hegemoniataisteluun viittaavat myös ne puheenvuorot, joissa työtaistelutoimia enenevässä määrin leimataan poliittisiksi operaatioiksi.

Paikallinen sopiminen ei taida myöskään työnantajalle – vahvasta lähtöasetelmasta huolimatta – olla ihan helppo asia. Sitä osoittaa pankkialaa parhaillaan tulehduttava neuvottelu viikonloppujen aukioloajoista. Paikallisia ja pankkikohtaisia sopimuksia ei tunnu syntyvän kovin helposti eikä halvalla.

Vastakkain on muitakin arvoja kuin viikonlopputyöstä maksettava rahallinen korvaus. Miten perheestä huolehditaan, jos edes viikonloppua ei siihen voi varata?

Tarvittaisiinko sittenkin laajempaa sopimista?

Matti Louekoski

Kirjoittaja on Wanhojen toverien puheenjohtaja sekä entinen kansanedustaja ja ministeri.