Kolumnit

Kahdeksan presidenttiä elänyt demarivaikuttaja: Erkki Liikanen, eikö olisi aika astua koko kansakunnan palvelukseen presidenttiehdokkaana?

Kun on elänyt riittävän kauan, 100-vuotiaan Suomen presidentitkin tuntuvat vaihtuvan yhtä tiuhaan kuin virtaavan puron pyörteet. Sauli Niinistö on kahdestoista tasavallan presidentti. Itsekin olen ehtinyt elää jo kahdeksan presidentin aikana Risto Rytistä alkaen. Kun synnyin heinäkuussa 1944, Tali-Ihantalassa alkoi toden teolla rytistä.

Rytistä tai Mannerheimin presidenttikaudestakaan ei ole ymmärrettävästi henkilökohtaista muistikuvaa, mutta pikkupojan mieleen on kyllä jäänyt uutinen marsalkan kuolemasta tammikuussa 1951. Samoin lapsuuden muistoihin liittyvät Paasikiven lonksuvat tekohampaat radiopuheen aikana.

Varsinainen herääminen politiikkaan alkoi kohdallani siitä, kun Urho Kekkonen löi tiukassa äänestyksessä 1956 K-A. Fagerholmin. Korva radiossa kuuntelin, kun Väinö Leskinen luki ääntenlaskennassa ”Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen…” harmittavasti 151 kertaa Fagerholmin 149 valitsijamiesääntä vastaan. Se oli ensimmäinen poliittinen pettymykseni.

Vuoden 1962 presidentinvaalien tulos ratkaistiin osittain jo Novosibirskissa, mutta muistan toki, miten ylivoimainen UKK oli kolmen ”työväen presidenttiehdokkaan” rinnalla tv:n vaalipaneelissa, jota kiirehdin naapuriin katsotaan, kun meillä ei ollut omaa televisiota.

Seuraavissa presidentinvaaleissa 1968 itsekin äänestin välillisesti jo Kekkosta. Ne vaalit muistetaan paitsi Matti Virkkusen ja Veikko Vennamon räyhäkkäistä esiintymisestä, myös siitä, ettei Kekkosen taakse alistuneilla demareilla mennyt vaalikampanjan aikana lunta kenkään. Mutta maa tarvitsi presidentin – ja sai taas Kekkosen eikä Matti Virkkusta.

Kekkonen oli tehnyt itsestään ulkopoliittisesti korvaamattoman.

Seuraavat vuodet olivatkin yhtä Kekkosen triumfia. Hänet valittiin kerran jopa poikkeuslailla, mikä oli jälkikäteen ajatellen virhe, demokratian halveksimista, kun kansalta vietiin äänestysoikeus, vaikka valinta tapahtuikin 5/6 enemmistöllä eduskunnassa.

Sekin ihme nähtiin, että demarit kiirehtivät jo vuonna 1975 ensimmäisenä puolueena pyytämään 1978 vaaliin presidenttiehdokkaakseen Urho Kekkosen! Muut keskeiset puolueet tulivat perästä. Kekkonen oli tehnyt itsestään ulkopoliittisesti korvaamattoman. Kunnes sitten muutamia vuosia myöhemmin meitä muistutettiin, että hautausmaat ovat korvaamattomia ihmisiä täynnä.

Kekkosen jälkeen alkoi sitten kolmen demaripresidentin putki. Mauno Koiviston, Martti Ahtisaaren ja Tarja Halosen yhteensä 30 vuotta kestänyt ajanjakso tuntui vielä ihmeellisemmältä kuin Kekkosen 25 vuotta kestänyt valtakausi. Koivisto otettiin vastaan suorastaan riemuiten. Ahtisaari tuli virkamiestaustalta ehkä vähän vahingossa. Halonen rikkoi naislasikaton, mutta joutui toisella kaudellaan mediakiusatuksi.

Mutta miksi alistua etukäteen ylivoimaiselta näyttävän kilpailijan edessä?

Nyt eletään Sauli Niinistön valtakautta, vaikka valtaa sinänsä presidentillä on vuosituhannen vaihteessa tehdyn perustuslakiuudistuksen jälkeen paljon aikaisempaa vähemmän. Niinistö on suosittu presidentti. Hän on käyttänyt ohentunutta valtaansa täysimääräisesti.

Vielä ei tiedetä, lähteekö Niinistö yrittämään toiselle kaudelle. Todennäköisesti lähtee, paine on ainakin kova.

Kaikki keskeiset puolueet ovat asettamassa oman ehdokkaan, mutta mitä tekee SDP, jonka uskottavimmat kandidaatit näyttävät yksi toisensa jälkeen kieltäytyvän kunniasta. Antti Rinne, Eero Heinäluoma, Jutta Urpilainen ja jotkut muutkin ovat todenneet, että kiitos ei.

Mutta miksi alistua etukäteen ylivoimaiselta näyttävän kilpailijan edessä? Miltä näyttää, jos kannatusgallupien kärjessä keikkuva puolue lähtee presidentinvaaliin ilman omaa ehdokasta? Muutamat näkyvät demarit ovat ehdottaneet jo ryhmittymistä Sauli Niinistön tueksi. Vaikka Niinistö onkin hoitanut presidentin tehtävää toistaiseksi ihan hyvin, täytyy muistaa, että hän on kuitenkin ensisijaisesti kokoomuksen, Suomen Nato-jäsenyyttä kannattavan puolueen ehdokas. Sen sijaan SDP:n ja Suomen kansan selvä enemmistö on Nato-jäsenyyttä vastaan.

Olisit uskottava vaihtoehto.

Erkki Liikanen, 66, olet ehtinyt saada isänmaalta ja puolueeltasi paljon luottamusta, valtaa ja vastuuta. Eikö vielä eläkepäivien sarastaessa olisi aika astua koko kansakunnan palvelukseen presidenttiehdokkaana? Olisit uskottava vaihtoehto ja rikastuttaisit kokemuksellasi presidentinvaalin ulko- ja turvallisuuspoliittista keskustelua. Vai oletko Sinäkin jo Natoon päin kallellaan?

Muistutan siitä velvollisuudentunnosta, millä Rafael Paasio suhtautui tarjottuun presidenttiehdokkuuteen vuonna 1962. Hän ei odottanut vaaleissa suurta menestystä, mutta hän lähti silti ehdokkaaksi, kun SDP ja kansanvalta velvoittivat, jotta Kekkoselle saatiin edes jokin uskottava vaihtoehto.

Seuraa Meitä:
Lisää aiheesta:

Kommentit

Toimituksen valinta


Luetuimmat