Eletään aikaa, jolloin monet ulkomaalaiset konserttivieraat aloittavat puheensa valittelemalla nöyrästi, kuinka tänne saapumisessa kesti sattuneesta syystä niin kauan. Tiistaina Helsingin Savoysta pienen Suomen-kiertueen aloittaneen hollantilaisen Nits-yhtyeen nokkahahmo Henk Hofstede hoiti muodollisuudet mielikuvituksella huumorillaan: ”Laiva seilasi tänne neljä vuotta, matkalle osui kaikenlaista jäästä trooppisia sateisiin”.

Nitsin musiikissa onkin aina ollut kyse ajasta ja liikkumisesta, paikoista ja maisemista, ilmastosta ja kelistä – ja henkilökohtaisista, maantieteelliset ja fysikaaliset rajat ylittävistä kuvitelmista niiden lomassa. Meret, joet, junat, laivat, tiet, majapaikat, kuppilat ja kadunkulmat puskevat pintaan Hofsteden lyriikoissa, joissa usein ihmetellään ja unelmoidaan vienon tarkkailevasti sekä eriskummallisia että tavanomaisiakin elämän ilmiöitä ja mahdottomuuksia.

Viimeksi olin nähnyt Suomessa ahkerasti käyvän Nitsin 18 vuotta sitten, joten bändin mannereurooppalainen omaleimaisuus heräsi Savoyssa pitkäksi venyneen tauon jälkeen vilvoittavasti eloon.

TODELLISET KULTTITAPAUKSET saattavat kylläkin jäädä elämään vain asialle omistautuneiden elämässä. Kotoisempaa mediahistoriaa kun muistelee, 1980-luvun lopussa uudet ja innokkaat paikallisradiot vielä soittivat Nitsin kaltaisia marginaalisempia popyhtyeitä, mutta 90-luvulla yleistyneiden soittolistojen myötä jopa bändin suurin hitti In the Dutch Mountains (1987) on hävinnyt pitkälti eettereistä.

Nitsin kokoonpano ja tyyli on vaihdellut hyvinkin paljon vuosien varrella. Usein sen kohdalla on puhuttu minimalismista, mutta toisaalta varsin monipuoliseen asteikkoon bändin peruskolmikko Savoyssa venyi. Lopullinen läpimurtokappale Nescio (1983) yllytti kosketinsoittaja Robert Jan Stipsin varsin laveaan ja lennokkaaseen maalailuun. Rumpali Rob Kloet tarjosi oikealla laidalla paikoin varsin tanakan sivupuskurin konserttikokonaisuuden elokuiselle yleissävylle.

Sivistyneen oloinen yleisö nauroi ja taputti Hofsteden luontevasti aikamatkaileville välipuheille, joissa esimerkiksi Claude Monet ja Bob Dylan kohtasivat toisensa lontoolaisessa hotellissa. Hetkellä, jolla Hofstede löysi itsensä tästä ajasta ja paikasta ja rohkaistui, kaipasi lavalle pääministeriämme tanssikaverikseen, yleisö riemastui niin ikään.

Seikka, johon en aiemmin ollut erityisen paljon kiinnittänyt huomiota Hofsteden lyriikoissa, on niistä avautuva henkilökohtainen perhehistoria. Hofsteden aikuiseksi etääntynyt ääni muistelee usein lapsuuttaan. Hän kertoo paljon lähimmäisistään – ja sen kautta siitä eurooppalaisesta sukupolvesta, joka kasvatti lapsensa toipumalla maailmansodasta. Isoäidistään, joka oli niin kova ompelemaan, että Hofstede oli polvenkorkuisena umpeen puettu. Isästään, joka lähinnä puuhasi betonin kanssa ja rakensi siitä perheelleen talon.

SIIHEN LIITTYI myös konsertin hienoin hetki, bändin uusimman albumin Knot (2019) helmi The Concrete House. Sen alussa Hofsteden minäkertoja astuu entiseen kotitaloonsa, jossa hän asui 1960-luvulta 1970-luvulle, josta muutti sitten omilleen ja jonka hän jouti hiljattain tyhjentämään äitinsä kuoltua kolme vuotta sitten.

Harvassa englanninkielisessä popmusiikissa kohtaavat niin saumattomasti eurooppalainen menneisyys ja nykyisyys, raskas teollisuus ja urbaani tietoyhteiskunta, erilaiset sosiaalisen viattomuuden ja tietoisuuden tasot ja kaiken katoavuus.

Lohdullisella lähestymisellään Nits aikoinaan erottautui nurkkakuntaisemman valtavirtapopin päällekäyvästä ja usein historiaa hylkivästä arroganssista. Avarassa kaihossa riittää yhä ammennettavaa.