– Hennalassa rotuhygienia vaikutti hyvin paljon leirin vartiosta alkuvaiheessa vastanneen Pohjois-Hämeen rykmentin 1. pataljoonan sotilaisiin ja varsinkin upseereihin. Rykmentin johtajan Hans Kalmin läheisimpiä ystäviä olivat Lauri ja Martti Pihkala, jotka jo aiemmin tunnettiin rotuhygieenikkoina. Lauri Pihkala oli myös Kalmin neuvonantaja, kertoo Liukkonen, jolta on juuri ilmestynyt kirja Hennalan naismurhat 1918 (Vastapaino)

Pataljoonan rotuhygienian painotusten takaa löytyy Evon metsäkoulu, jossa opiskeltiin puiden ja metsien jalostusta. Kalmin pataljoonassa oli paljon juuri metsäkoulun oppilaita.

– Jalostusoppeja on tässä taustalla. Eli että samalla lailla kun puita ja metsiä jalostetaan, pyrittiin jalostamaan myös ihmisiä.

Rotuhygienian lisäksi naisten teloituksiin vaikutti Liukkosen mukaan se, että virolainen Kalm antoi suojeluskuntien toiveiden vaikuttaa leirin tapahtumiin.

– Hän päästi eri kuntien suojeluskuntalaisia valikoimaan leireiltä haluamiaan naisia ja miehiä.

Tutkija Marjo Liukkonen on tutkinut vuoden 1918 Hennalan vankileirillä tapahtuneita naissurmia. Kuvattu vankileirin tapahtumapaikoilla Hennalan kasarmialueella, Lahdessa. Kuva: Lehtikuva.

Sotavankileirien johto ei ollut antanut lupaa vankien teloituksille. Ne oli kielletty kaikilla leireillä jo toukokuun alussa. Lisäksi valloitettujen alueiden turvaamisosaston päällikkö everstiluutnantti Rudolf Walden muistutti toukokuussa kahdesti Hennalan vankileirin päällikköä teloituskiellosta.

Liukkonen on löytänyt tutkimuksissaan 216 teloitettua punaista naissotilasta, mutta heitä voi hänen mukaansa olla enemmänkin. Hennalassa naisten ja miesten tuomioissa oli kaksoisstandardit.

– Miehiä kyllä teloitettiin todella paljon ja aivan summittaisesti, mutta naissotilaiden kohdalla pyrittiin teloittamaan kaikki.

Hennalassa punaisten naissotilaiden kohtalo poikkesi tyystin muiden vankileirien tilanteesta. Esimerkiksi Tampereen leirillä ei tiettävästi teloitettu yhtään naiskaartilaista, sanoo historiantutkija Tuomas Hoppu, joka on kirjoittanut sisällissodasta useita teoksia.

Liukkonen uskoo, että Hennalan naissotilaiden ankaran kohtelun takana oli Kalmin pataljoonan koostumus.

– Se oli harvinaisen koulutettu pataljoona. Mukana oli maistereita, agronomeja, ylioppilaita, mikä oli tuohon aikaan harvinaista. Kalmin upseerit olivat maaseudun sivistyneistöä.

Koulutetuilla ihmisillä oli myös tietoa rotuhygieniasta.

Hennalan vankileirin valvonta siirtyi kalmilaisilta Etelä-Savon rykmentin 2. pataljoonan vastuulle virallisesti 20. toukokuuta. Vaikka teloitukset eivät loppuneet heti, vangit pitivät eteläsavolaisia edeltäjiään inhimillisempinä. Vangit jopa kertoivat saaneensa savolaissotilailta apua oikeudenkäyntiin.

– Eteläsavolaiset olivat seppiä, puuseppiä ja kirvesmiehiä. Näillä sotilailla oli tavallisia työläisammatteja, Liukkonen sanoo.

Hennalassa vankien arkeen kuuluivat nälkä ja jano, ja tämä näännyttäminen oli Liukkosen mukaan tarkoituksellista.

– Esimerkiksi valkoisiin kuulunut kirjailija Juhani Aho kirjoitti kirjassaan Hajamietteitä kapinaviikoilta, että ampukaa mieluummin, mutta älkää näännyttäkö nälkään.

Hennalan ylilääkäri lähetti esimiehelleen sähkösanoman, jonka mukaan vangeille olisi annettu 2 000 kilokaloria päivässä ruokaa. Sähkösanoman mukaan vangit saivat muun muassa makkaraa, voita, leipää, kalliokalaa ja valkokaalia.

– Tosiasiassa kaikki vangit muistelevat, että aterian muodostivat murikka eli selluloosaa sisältänyt leivänpala ja puolikas silliä.

Hennalaan, joka oli entinen venäläinen kasarmi, oli vedetty vesijohto, mutta myös vankien vedensaantia säännösteltiin. Vartijat myös myivät vangeille oikeuksia hakea vettä Porvoonjoesta kymmenellä markalla.