Sävellyksen muoto on teema ja muunnelmat -tyyppinen. Tuosta teemasta on kasvanut monen kuulijan muistiin lähtemätön jälki. Eräänlainen muunnelma on jo se, kun kuulija alkuperää tavoitellessaan tapailee tuota molli-sävyistä avausta mieleensä.

Koska teos jäi Bachilta niin sanotusti kesken, sellainen aina houkuttaa jälkipolvia täydennysrakentamiseen, oman puumerkin jättöön, jopa lisäilyyn. Kokoonpanoja ja solistiosiakin on varsin vinhasti vaihdeltu ja kokeiltu.

Ritarihuoneen konsertissa hellin saatesanoin liikkeelle lähetetyn teoksen lopun huipentumana kuultiin Bachin verkkaisesti hiljenevä koraali Wenn wir in höchsten Nötchen.

Bach tutkii teoksessaan kontrapunkin käsitettä, luonnetta ja mahdollisuuksia. Käsite on suomeksi ääni vastaan ääni, piste pistettä vastaan. Ääni liikkuu siinä toista ääntä vastaan, toista ja kolmatta jne. Syntyy kudos, joka lopulta voi olla moniäänisyyttä mutkikkaimmillaan.

Näin moniäänisyys vähitellen avasi barokissa ovet reippaasti auki. Etenkin keskiajan ja osin renessanssinkin musiikissa yksiäänisyys oli ollut enemmän tai vähemmän hallitsevaa ja koko sointikenttä ja musiikillinen rikkaus kokivat vähitellen todellisen vallankumouksen. Jo barokin loppuvaihe ja 1700-lopun wieniläis-klassismi ja sen jälkeinen romantiikka
sinfonioineen tuottivat aivan uudenlaisen musiikkiperinnön jatkaa eteenpäin ja uudistaa ja uudistua.

Bachin teoksen alussa on tarjoumia moneen lähtöön: siinä voi – jos uskaltaa – pidätellä paljonkin, mutta toivottavasti ei ylieläytyen. Jos taas oikein herätellen, muka rutistaen, niin ei, turhaa, sillä mistä sitten enää vauhtia ja kirkasteita loppumatkalle?

Marianna Henriksson ja Petteri Pitko hillitsivät viisaasti matkallelähtöä tietäen pitkän taipaleen monensorttiset odotukset.

Ja kyllä matkan varrelle sitten niitä vaihteluita pelkän ison muotoajattelun lisäksi riittääkin. On tempo- ja voimavaihteluita, erikokoisia rytmisiä rakeita metronomisykkeestä ja tarmonpesänäytöistä hidastuvaan laukeamiseen ja päättäväiseen eskale-tyyppiseen mahtailuun. Aika-arvojakin rukataan. On äänikertasävytystä, vilkasta vauhdinottoa ja alamäkiajoa, hellyttelyä, on ylpeyttä hetken pystypäisyydestä. Joskus epäröivyys panostaa odottamattomuuteen, poikkeukset usein lisäävät värejä ja sytykkeitä. Muunnelmien hetkissä, tahdeissa ja jaksoissa, kontrapunkteissa riittää rikasteita ja yksityiskohtia.

Teos kasvaa, rakentuu vähän kuin sisartaiteessa kirjallisuudessa myöhemmin suomalaisen Antti Hyryn romaanit, ´Uuni´ tiili tiileltä ja laastikauha kauhallisen jälkeen, ´Aitta´ purkamisen jäljiltä vanhasta materiaalista uudeksi.

Järkäleestä näyttävää ja salattua evästä kuulijoille

Bachin järkäle on vaativa tehtävä meille tusinakuuntelijoille. Hieman lohduttaa, kun ajattelee millainen rakennusprojekti se on ollut säveltäjälle. Ja sitten kulloinkin esittäjille.

Teos muotoutui illan hämärtyessä kuin saatellen, vauhtia sille antaen, säveltä ilmoille syöttäen. Odottelu ja salliminen, avitus ja piteleminen, suurimpana kuunteleminen ohjasivat työn perille vastarannalle.

Tanssillisuuskin halusi jättää barokin tyyliin jäljen, hipaista ihmisluonnon moninaisuutta sitä keinauttaen ja liikutellen. Monta taitoa tarvittiin.

Henriksson ja Pitko musisoivat vastatusten kuin olisivat lähettäneet viestejä, vastanneet puheenparteen tai toistansa yhtäaikaisesti kommentoiden, matkaa tau´ottaen ja vuoroja vaihdellen. Cembalon kaunis ääni kurkotti hellistä särähtelyistä tummiin sointisävyihin.

Cembalisteilla taitoa taiteessaan

Niinpä, koskaan ei liiaksi kiitä esittäjiä. Mikä panos korostamassa henkistä evästä, mikä annos musikaalista talenttia, miten mikin tehtävä soittajien antaumusta missäkin kohottamassa! Kiittäminen on juuri taidon näyttöä ja taiteen tuntemusta (die Kunst), samaa mitä Bach käsitteli.

Muusikoilla riitti kärsivällisyyttä pidättäytyä itsen korostamisesta teoksen kustannuksella. Pitkä marssi muotoutui kaikessa vaativuudessaan tasasuhtaisesti, kuulijan muistipaikkaa hillitysti täyttäen.

Musiikillista dialogia oli ilo ja miellyttävää kuunnella. Kuultu hohti täyteläisyyttään pala palalta, tahti tahdilta, säe säkeeltä, sävel säveleltä. Oman taiteenalansa luottopalvelijat kohosivat tehtävässään jälleen kokemuksen verran korkeammalle. Vaikutti siltä, että he todelle pitivät tehtävästään ja halusivat antaa näytön koko osaamisensa laajuudesta ja rikkaudesta.

Kiitollinen yleisö ymmärsi osoittaa korkeat suosionosoitukset taitavalle ”nelikätiselle” solistiduolle, Marianna Henrikssonille ja Petteri Pitkolle.

Ritarihuone, Helsinki
Johann Sebastian Bach, Die Kunst der Fuge
Marianna Henriksson, Petteri Pitko, cembalo
Suomalainen kamariorkesteri (FIBO) Ritarihuoneen Residenssisarja syksy
2019