tyovaenkirjallisuuspaiva
kaisaniemi

Kansallisteatterin perhetrilleri: kylmäävää äidinrakkautta

Kuva: Tuomo Manninen
Äiti (Kristiina Halttu) ja poika (Markus Järvenpää) ovat Kansallisteatteriin uutuusdraamassa niin läheiset toisilleen, että kipeää tekee - vähän laajemmassakin piirissä.
TEATTERI

Suomen Kansallisteatteri, Omapohja

Marko Järvikallas: Äidin rakkaus

Ohjaus Liisa Mustonen – Lavastus ja puvut Paula Koivunen – Valot Ilkka Niskanen – Ääni Maura Korhonen – Rooleissa Kristiina Halttu, Markus Järvenpää, Eero Aho

Marko Järvikallaksen kannattaisi käännättää näytelmänsä ”Äidin rakkaus”, ja lähettää se luettavaksi Roman Polanskille Pariisiin. Saattaisi tuo hyvinkin kiinnostua, onhan hän erikoistunut juuri tällaisten vinksahtaneesti intohimoisten ihmissuhteiden kuvaamiseen, ja hallitsee myös klaustrofobisia viboja selkäruodossa aiheuttavat psykologiset kauhutrillerit. Ensimmäisenä tulevat mieleen ”Katkera kuu” ja – huom! – näytelmäpohjainen ”Venus in Fur”, toisaalta Järvikallaksen Äidin rakkauden tunnelmissa on jotain yhtä ahdistavaa kuin hiipien etenevää hulluutta kuvaavissa Polanski-filmeissä ”Inho” ja ”Vuokralainen”.

Vauhtiin päästessään Omapohjan outo kolmiodraamakin nostattaa hiuksia pystyyn ja kiristää mieltä oikeista paikoista. Harmi, että siihen vauhtiin ei päästä heti alusta, vaan Järvikallaksen teksti ja Liisa Mustosen ohjaus näyttäytyvät ensin vain kipeänä perhetarinana, jossa äidin kyvyttömyys päästää irti aikuistuvasta pojastaan sotkee sekä hänen että pojan muita ihmissuhteita.

Perhedraamana Järvikallaksen tarina on kuitenkin ärsyttävällä tavalla epäuskottava: ei tuollaisia äitejä kerta kaikkiaan ole. Eihän? Eikä etenkään poikia, jotka suostuvat nukkumaan vielä parikymppisenä äidin viekussa.

Äiti, poika ja kolmas pyörä

Saaran poika Julius on pakon edessä joutunut muuttamaan pois kotoa. Hän suorittaa yhdyskuntapalvelusta, linnatuomion korviketta, joka on tullut ilmeisesti pahoinpitelystä (vaikka niistä todellisuudessa ei kai sovitteluratkaisuilla helposti selviä). Äidistä riippuvainen Julius on lennähtänyt ensi kertaa pesästä eikä oikein sopeudu uusiin olosuhteisiin. Halua näyttäisi kuitennkin olevan: vapaus, täydellinen itsemäärämisoikeus tuntuisi kiehtovalta vaihtoehdolta sitten, kun kakku on suoritettu. Etenkin, kun baarissa on tullut tavatuksi ”Kipa”, kivanoloinen kimma, ikätoveri. Mutta äidinrakkauden varjo häilyy orastavan suhteen yllä.

Saarakin on heittäytynyt vapaalle pojan ollessa yhteiskunnan leivissä ja valvonnassa. Hän on tavannut Tapanin, mukavan miehen, jolla tosin on kiusallisen paljon psykologista silmää. Niin paljon, että häntä ja Juliusta ei pidä päästää kohtaamaan ennen kuin maaperä on lanattu niin sileäksi, ettei uudelle perhejärjestykselle olisi mitään esteitä.

Harmillisen sattumuksen kautta Tapanin olemassaolo kuitenkin paljastuu Juliukselle, ja…

Tästä eteenpäin näytelmä alkaa saada kiihtyvällä tahdilla trillerilihoja rankansa ympärille, joten tapausten kulkuja ei kannta selitellä pidemmälle. Se kuitenkin on kaikkien arvattavissa, ettei se uusperhe lähde syntymään ilman kipuja. Isoja.

Haihtuva lämpö

Kun esityksen ilmapiiri kiristyy, sen oidipaaliset sävyt alkavat tummua. Viaton, vaikkakin ylilyövä läheisrakkaus on tipo tiessään, sekä näyttämöllä että katsojan päässä. Kristiina Haltun kumuloituvalla vimmalla esittämä Saara ei tarinan edetessä kulminaatiopisteisiinsä todellakaan huou mitään kotoista äidinlämpöä. Jopa Julius (Markus Järvenpää), joka itse on koko ajan ollut se tämän jutun arvaamaton tapaus, säikähtää äitinsä suorituskykyisyyttä. Tapanin (Eero Aho) psykolginen silmä taas alkaa siinä vaiheessa olla valmis muurautumaan umpeen.

Aho muuten on nähty eri teattereissa (ja valkokankaallakin) niin monissa enemmän ja vähemmän skitsojen tyyppien rooleissa, että  nytkin odottaa Tapanin sovinnollisen miehen fasadin repeävän jossain vaiheessa. Niin ei oikeastaan käy, jotain muuta repeää kyllä.

Sen verran rapsakaksi meno loppua kohti käy, että kaikki uskottavuusvaateet voi viskata yli laidan. Sellaisia ei katsomossa jouda miettimään, kun näyttämöllä alkaa olla kyse elämästä tai kuolemasta.

Jos Äidin rakkauden alussa ärsytti kiusallisella tavalla, niin lopussa ärsyttää hyvällä: täysin avoimen lopun trilleri pakottaa pohtimaan pitkään eri vaihtoehtoja. Selviääkö joku tästä piinaavasta pelistä ehjänä eteenpäin? Kuka ehkä tuhoaa kenet, peruuttamattomasti? Kristiina Haltun tiikerinaaraan katse viimeisenä mielessä voi olla aika varma, että happy endiä tälle tarinalle on positiivisimmissakaan kelailuissa vaikea rakentaa.

 

Keskustelua aiheesta

Juhlaviikkojen katalonialaisesitys Birdie oli miniatyyrimallinnus suurista kohtalonkysymyksistä

Kuva: Pasqual Gorriz
Apokalyptinen kansainvaellus päätyy Melillan aidalle, jonka toisella puolella vartoo golf-kolon kita.

Helsingin juhlaviikkojen tytärfestivaali Stage avattiin Korjaamolla tänä vuonna esityksellä, jonka voi sanoa olevan lähtökohdiltaan todella ajan hermolla. Sen polttopisteessä oli Pohjois-Afrikasta Espanjaan suuntautuva pakolaisvirta, ja esittävä ryhmä tuli Barcelonasta, jossa tehtiin viime perjantaina terrori-isku vain päivää ennen kuin Suomen Turussa tapahtui vastaavia kauheuksia.

Ei ollut mikään kohtalonomainen sattuma, että ”Birdie”-esityksen videoscreenillä näkyi Marokon lippu. Sekä konkreettinen että vertauskuvallinen dynamo esityksessä on näet Espanjan Pohjois-Afrikan erillisalueisiin kuuluva Melillan kaupunki, joka  sijaitsee Marokon valtion sisällä Välimeren rannalla. Unelma vapaudesta törmää tässä pikkuparatiisissa kaupungin ympärille 20 vuotta sitten pystytettyyn seitsemän metriä korkeaan ja 20 kilometriä pitkään teräsaitaan. Sillä pidetään Länsi- ja Pohjois-Afrikasta virtaavat maahanmuuttajavirrat hallinnassa.

Melillassa, entisessä vapaasatamassa, vapaus on varsin suhteellinen käsite. Aidan sisällä liputttaa vapaan liikkuvuuden puolesta vaahtoava EU, toisella puolella liehuu Marokon punainen yhden tähden lippu kuin vaaran merkkinä. Toisella puolella elää toivo päästä parempaan maailmaan, toisella puolella lyödään golfpalloa haaveena päästä reiältä alle ihannetuloksen. Siis taas se birdie!

Helsingin Juhlaviikot, Korjaamo

Agrupación Senor Serrano: Birdie

Esityskonsepti Àlex Serrano, Pau Palacios & Ferran Dordal – Valosuunnittelu ja video-ohjelmointi Alberto Barberá –
Esiintyjät Àlex Serrano, Pau Palacios, David Muñiz, Simone Milsdochter (ääni) 

Aidan yli luvatta yrittäviä maahanmuuttajia rinnastettiin esityksessä lintuihin, sekä vapauden symbolina että hitchcockilaisena uhkatekijänä. Kun linnut kerääntyvät kököttämään joko aidalle tai, niin kuin Hitchcockin klassikkoelokuvasssa, kiipeilytelineelle (jollainen Melillan aitakin julman ironisesti ajatellen on), niin muodostavatko ne automaattisesti uhkan meille kunnon ihmisille, pohtii esitys.

Vangitsee katseen, ajatukset vain puolittain

Agrupación Senor Serranon Birdie on yhdistelmä videotaidetta, installaatiota ja äänikollaasia, perinteistä teatteria siinä ei ole pätkääkään. Kaksi ryhmän jäsentä liikkuu pitkin näyttämöä videokameroiden kanssa siirtäen screenille apokalyptisia näkyjä. Ilman kameroita nuo näyt eivät uhkaavaa luonnettaan paljastaisikaan, sillä ne on luotu näyttämän lattialle pienen pienillä miniatyyrihahmoilla.

Tuhansien muovifiguurien kansainvaelluksen syitä ei tarvitse arvailla: ilmastonmuutoksen aiheuttama ruoka- ja vesipula, ebolan ja muiden fataalien sairauksien luoma paniikki, poliittiset epävakaudet eri puolilla Afrikkaa, taloudellinen riisto (Shellin tankkiauton pienoismalli ei sekään ole sattumalta näyttämöllä)… sen tähden pitkä virta kiertää vääjäämättä kohti näyttämölle pystytettyä minimittaista Melillan aitaa, kohti vapautta, joka ei kuitenkaan kovin monelle koita.

Figuurivirrassa pakenevat yhtenä massana eläimet ja ihmiset. Eläinhahmoissa näkyy maapallon luonnonkierron pitkä historia: dinosaurukset tallustavat rinnan kotijäätikkönsä menettäneiden jääkarhujen kanssa. Ympäri käydään ja yhteen tullaan, näissä lopun ajan asioissakin.

Birdie onnistuu vangitsemaan katseen sataprosenttisesti, mutta ajatukset vain osittain. Ehkä me olemme jo nähneet niin paljon kuvavirtaa pakolaisista, sulavista napajäätiköistä, kasvavista kuivuusalueista, että miniatyyriperformanssi ei oikein enää kouraise, kiinnostaa kyllä yksityiskohdissaan. Väläykset Hitchcockin Linnut-elokuvasta ja muu screenille ajettu sälä eivät auta asiaa, pirstaloivat mieltä vaan entisestään.

Kiistattoman naulitseva esitys Birdie  kuitenkin on. Kun tuulikone hyrähtää lopussa  käyntiin muovihahmoista siivotulla näyttämöllä, huomaa ajattelevansa, että tässäkö kaikki olikin.

Mutta se tuuli, koneellisenakin. Se tuo aavistuksen vapaudesta, lintusen, liidosta.

Birdiellä esitykset vielä Korjaamon Vaunusalissa ti 22.8. ja ke 23.8.  klo 20.

Keskustelua aiheesta

”Maahan juurtunut kone” – Tanssin Talon arkkitehtoninen ilme on pelkistetyn yksinkertainen

Tuleva Tanssin Talo havainnekuvassa. Vasemmalla Kaapelitehtaan kulttuurikompleksi.

Vuonna 2020 ovensa Helsingin Kaapelitehtaalla avaavan Tanssin talon arkkitehtoninen ilme ”Leija” on julkistettu.

Painovoimaa uhmaava leija. Teollisen ronski, maahan juurtunut kone. Taianomainen laatikko, joka on valmis vasta, kun tanssi astuu sisään, kuvailee Tanssin talon ilmettä sen suunnittelusta vastaava arkkitehti Teemu Kurkela.

Arkkitehtitoimisto JKMM Arkkitehtien Teemu Kurkelan rinnalla Tanssi Talon vastaavana rakennussuunnittelijana on toiminut Kaapelitehtaan suojeluun vaikuttanut arkkitehti Pia Ilonen Tallista.

Kurkelan ja Ilosen mukaan Tanssin talon arkkitehtonisen ilmeen suunnittelussa ei ole lähdetty tekemään koreaa kuorrutusta, vaan yhdistämään vanhaa ja uutta toiminnallisuuden lähtökohdista. Materiaaleina on käytetty kiillotettua alumiinia, ruostunutta terästä ja messingin väristä alumiinipunosverkkoa.

Rakennus on arkkitehtien mukaan äärimmäisen pelkistetty ja jopa yllättävän yksinkertainen.

– Se ei yritä olla liian valmis ennen kuin tanssi on tullut sisään, Kurkela kuvailee.

Yksinkertaisuutta on kuitenkin maustettu yksityiskohdilla, jotka avautuvat eri tavoin, mitä lähemmäs ja mitä pidemmälle talon uumeniin astuu. Osa ulkoseinistä on peilaavia luoden taloon oman taiallisuuden kokemuksen ja sulauttaen rakennuksen ympäristöönsä.

– Tavoitteena oli luoda Tanssin talosta ”Magic Box”. Se on kuin valtava rantaan ajautunut merikontti, jonka tanssi löytää ja valloittaa itselleen. Kun taloa lähestyy, se näyttää uhmaavan painovoimaa ja olevan lähes aineeton, Kurkela maalailee.

Pia Ilonen kertoo, että hankesuunnitteluprosessissa tutkittiin useita vaihtoehtoisia sijoituspaikkoja Tanssin talolle.

– Suunnittelu on käsittänyt myös itse Kaapelitehtaan toiminnallisen ratkaisun uudistamista ja synergiamahdollisuuksien hakemista. Kaapelitehdas on ennen kaikkea taiteellisen työn tekemisen keskus; sen henki syntyy siitä! Suunnittelussa varmistetaan, että tehtaan logistiikka pelaa jatkossakin, Ilonen kertoo.

Tanssin talon myötä Kaapelitehdas uudistuu monin tavoin. Muun muassa sisäpiha katetaan, ja osasta katettua pihaa muodostuu Kaapelitehtaan uusi sydän – kaikille toimijoille yhteinen aula, jota on kauan kaivattu.

Tanssin talon suunnittelutyössä on kuultu useaan otteeseen niin tanssin kuin Kaapelitehtaan toimijoita.

– Prosessi on ollut hieno ja toimiva. Olemme yhdessä ratkoneet tanssin ja Kaapelitehtaan toimijoiden sekä naapuruston näkökulmasta talon toiminnallisuutta, ja se näkyy myös arkkitehtien suunnittelussa. Työ ei kuitenkaan lopu tähän, vaan jatkuu edelleen, Tanssin talon toiminnanjohtaja Hanna-Mari Peltomäki sanoo.

 

 

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Naisohjaajat hallitsevat Kansallisteatterin syksyä – ohjelmistossa suuria tarinoita Saisiolta, Westöltä, Bulgakovilta

Kuva: Jari Soini
Mestari ja Margarita -näytelmän keskeisissä osissa nähdään Juha Varis, Saatanaa eli Wolandia näyttelevä Marc Gassot ja Maria Kuusiluoma.

Pääjohtaja Mika Myllyaho pääsi tiistaina hehkuttamaan näytäntökauden avajaispuheessaan, että kun tasa-arvokysymykset –  eli miesvaltaisuus – ovat viime aikoina jälleen puhuttanut suomalaista teatterikenttää, Kansallisteatterin syksyssä sukupuolivinoumaa tullaan omalta osaltaan korjaamaan näyttävästi. Kansallisen syksyssä on siis luvassa monien kiinnostavien naisohjaajien töitä.

Itse asiassa valtikka on Kansallisteatterissa jopa suvereenisti naisten kädessä: syksyn seitsemästä ensi-illasta kuudessa on nainen puikoissa. Heistä osa on talon ”omaa kalustoa” kuten vakinainen dramaturgi Minna Leino ja  kotikirjailijan statuksella teatterin kanssa yhteistyötä tekevä Laura Ruohonen tai sitten sen näyttämöillä aiemmin paljon työskennelleitä kuten Laura Jäntti. Anne Rautiainen ja Mikaela Hasan ovat  puolestaan ohjanneet Kansallisessa molemmat vain kerran.

Se kuudes eli Mari Rantasila on viime vuodet työskennellyt sekä näyttelijänä että ohjaajana elokuvan parissa, mutta pääsee nyt debytoimaan Kansallisteatterissa ohjatessaan pienelle näyttämölle  Jenni Toivoniemen ja Kirsikka Saaren kirjoittaman ”Masennuskomedian”. Se perustuu Rantasilan alkuperäisideaan ja kokemuksiin mielenterveyskuntoutujien työkeskuksen ilmapiiristä, johon hän pääsi tutustumaan käydessään hyödyntämässä laitoksen kopiokonepalveluja.

– Minuun teki ison vaikutuksen, miten siellä suhtauduttiin työhön, ja ajattelin, että tällaisia kaikkien työyhteisöjen pitäisi olla. Siitä lähti syntymään tämä surrealistinen komedia työstä, joka on myös arvonäytelmä: se pohtii, miten me arvotamme itsemme kilpailuyhteiskunnan kovettamassa työelämässä, kuvailee Rantasila.

Suurella näyttämällä Suomi-kuvaa ja nonsenseä

Suuren näyttämön ensi-illoista  ”Koivu ja tähti” (13.9.) on Kansallisteatterin panos Suomen itsenäisyysjuhlintaan. Pirkko Saision kirjoittama ja Laura Jäntin ohjaama juhlanäytelmä liikkuu kolmessa aikatasossa: ajassa ennen itsenäisyyttä, tässä ja nyt -hetkessä ja tulevassa, jossa itsenäisyys voi olla jo uhattuna.

Pirkko Saision ja Laura Jäntin uusi yhteistyö on Kansallisteatterin panos Suomi 100 -juhlintaan: neotopeliaaninen näytelmä katsoo nykysuomalaisuutta myyttien ja historian läpi.

– Näytelmän fokuksessa on suomalainen keskiluokka, joka pyörii maailmassa, joka koostuu historiasta, globaalisuudesta ja luonnosta sekä myyttisestä alitajunnasta. Nämä luovat kokonaiskuvaa siitä, missä nyt mennään, Laura Jäntti kiteyttää näytelmän sisällön.

Jäntin ja Saision yhteistyötä nähtii Kansallisen päänäyttämöllä viimeksi paljon kiitoksia niin yleisöltä kuin kriitikoiltakin keränneessä ”Slava!”-musiikkiteatterijärkäleessä.

Jos on Kansallisteatteri tänä syksynä kiitettävästi tasa-arvon asialla, myös lapset huomioidaan hienosti, kun suuren näyttämön valtaavat marraskuussa Laura Ruohosen nonsense-runojen hillittömät hahmot. Viime keväänä kirjana ilmestyneen ”Tippukivitapauksen” runojen pohjalta on sovitettu koko perheen musikaali, jossa seikkailevat muun muassa , diktaattorirouva Diktaatta, kävelevä viikuna, nirso ipana, joka syö vain lentäviä lettuja, rullaluisteleva portieeri sekä tietysti Seela Sellan esittämä Päätäi Väätäinen ja Vuokko Hovatan Seija Soija -niminen papu, jotka ovat  tuttuja jo Ruohosen ja hänen kuvittajakumppaninsa Erika Kallasmaan aiemmasta ilottelusta ”Yökyöpelit”.

Laura Ruohosen kirjoittama ja ohjaama koko perheen musikaali Tippukivitapaus tuo Kansallisen suurelle näyttämölle hillittömän hahmokavalkadin.

Musiikin Tippukivitapaukseen (kuten Yökyöpeleihinkin) säveltäneen Anna-Mari Kähärän mukaan esitys on ehdottomasti sallittu myös aikuisille. Kansallisteatterin avajaisissa nähdyn katkelman perusteella koukuttavaa nähtävää ja kuultavaa on tosiaan tarjolla koko perheelle.

Pienen näyttämön ensimmäisenä ensi-iltana (8.8.) nähdään odotettu dramatisointi Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon voittaneesta Kjell Westön romaanista ”Kangastus 38”. Hienon romaanin on sovittanut Michael Baran ja näyttämölle sen ohjaa Mikaela Hasán.

Westö kertoi näytäntökauden avajaisissa käyneensä juuri ensimmäisen kerran katsomossa näytelmän harjoituksia ja vaikuttuneensa näkemästään.

– Olin joskus nuorena Svenskanissa itse lähemmin tekemisissä teatterin kanssa, ja nyt harjoitusten seuraaminen palautti mieleen, kuinka hienoa työryhmässä työskentely voi olla. Tämä oma ammatti kun on aika yksinäistä touhua.

Ohjaaja Mikaela Hasánin mukaan Kangastus 38:n ydinkysymys on siinä, voiko yksittäinen ihminen vaikuttaa historian kulkuun tilanteessa, jossa kaikki näyttää luisuvan kohti katastrofia.

– Se on myös tarina Suomen haavoista, joihin ei ole haluttu katsoa, ei avata saati sitten ruveta hoitamaan, sanoo Hasán näytelmästä, jossa vuoden 1918 kansalaissodan vankileirien pitkät varjot tavoittavat päähenkilö Milja Matilda Wiikin  vielä 20 vuoden kuluttuakin vuonna 1938, jolloin uusi sodanuhkä leijuu koko Euroopan yllä.

Saatana saapuu Willensaunaan

Willensaunassa saa syyskuun 6. päivä ensi-iltansa teatterin eri lajeja fuusioiva Anne Rautiaisen ohjaus Mihail Bulgakovin järkälemäisestä klassikosta ”Saatana saapuu Moskovaan”, näyttämöllä originaalinimellään ”Mestari ja Margarita”. Toteutuksessa perinteinen puheteatteri saa rinnalleen visuaalisen ja fyysisen ja vaqhvasti myös nukketeatterin elementtejä. Bulgakovin huimassa Stalinin ajan Moskovaan sijouttuvassa satiirissa seikkailevat niin Saatana, Jeesus, Pontius Pilatus kuin luomistuskainen kirjailija Ivan Bezdomnyi, joiden polut risteytyvät mitä mielikuvituksellisemmilla tavoilla.

– Ihastuin teoksessa aikoinaan sen absurdiin hulluuteen, ja siitä tuli elämänmittainen suhde, koska teoksen tasot ovat aina vaan niin herkullisia, erityisesti Saatana ihmiskunnan peilinä. Ja kukapa ei haluaisi ohjata Jeesuksen ja Saatanan välistä vuoropuhelua, Rautiainen hehkuttaa.

Kansallisteatterin näytäntökauden spesialitettina nähdään Minna Leinon ohjaus Thomas Bernhardin romaanista ”Vanhat mestarit”. Se tulee ensi-iltaan syyskuun 7. päivä Taidemuseo HAMissa Tennispalatsissa. Taiteiden välillä älykkäästi ja ironisesti liikkuvan romaanin monisäikeiset keskustelut käydään Wienin taidemuseon Bordone-salissa, ja siksi ohjaajakin halusi viedä esitystapahtuman asianmukaiseen miljööseen.

Kansallisteatterin syyskauden ainoa miesohjaajan työ on Aleksis Meaneyn ohjaus Okko Leon tuoreesta tekstistä ”Pimeä huone”, joka liikkuu valokuvauksen ja sitä kautta taiteen tekemisen etiikan perimmäisten kysymysten äärellä: millä ehdoilla kuvia otetaan, mitä rajataan pois, miten kuvat määrittävät maailmaa?

Kiertuenäyttämön uutuusesitys on maastapoistokriittinen ”Toinen koti”, jossa kohtaavat pakolaisina tänne tulleet taiteilijat ja täkäläiset teatterintekijät ja muusikot. Dokumentaarinen näyttämöteos kyseenalaistaa Suomen nykyisen karkotuskäytännön, jolla voidaan lähettää joku taiteensa takia kotimaassaan vainon kohteeksi  joutunut ja maanpakoon lähtenyt takaisin lähtöpisteeseen. ”Vaihda ammattia ja palaa”, kuuluu tyly viranomaisviesti.

 

 

 

 

Keskustelua aiheesta

Teatterikesässä nähtiin kahden sortin dokumenttidraamaa kipeää tekevistä aiheista

Kuva: Eeva Meusel
Karkotetut-esityksen toisessa runkotarinssa Ulla Raitio esittää kahden maahanmuuttajan Suomessa syntynyttä lasta Mariaa, Tomi Alatalo hänen irakilaista isäänsä Amiria.

Dokumenttiteatteri on 2010-luvun vahva trendi, joka on viime vuosina näkynyt myös Tampereen Teatterikesässä. Muun muassa kotimaisesta malliesimerkistä,  Ryhmäteatterin Eduskunta-trilogiasta, on festivaalilla nähty kaksi jälkimmäistä osaa, ja monien ulkomaisten vierailijateatterien tuomisina on ollut dokumenttiteatterin elementtejä

Kun Eduskunta-dokudraamat olivat faktalähteillä tuettua karnevalistista satiiria vallankäytön ytimistä, nyt Teatterikesässä nähdyt kaksi dokumenttiteatterillista esitystä eivät  paljon hilpeyttä herättäneet. Pikemminkin surullisuutta, voimattomuuden tunnetta, suuttumusta ja halua nousta vastarintaan, tehdä edes jotain väärin kohdeltujen ihmisten hyväksi.

TEATTERI

Tampereen Teatterikesä

Rakastajat-teatteri: Karkotetut

Käsikirjoitus ja ohjaus Elina Izarra Ollikainen – Lavastus ja puvut Pauliina Koivunen – Rooleissa Tomi Alatalo, Miia Lindström, Angelica Meusel, Ulla Raitio

Belarus Free Theatre: Burning Doors

Käsikirjoitus ja ohjaus Nikolai Khalezin 

Maastahäätöpolitiikan kohtuuttomuuksia

Porilaisen Rakastajat-teatterin ”Karkotetut” kertoi parin dramatisoidun tositapauksen kautta siitä kylmästä todellisuudesta, joka nykyisin vallitsee suomalaisessa maahanmuuttopolitiikassa. Vai pitäisikö sanoa, että maastahäätöpolitiikassa? Tammikuussa kantaesitetty Elina Izarran  kirjoittama ja ohjaama näytelmä pohjautuu valokuvaaja Katja Tähjän ja toimittaja Kaisa Viitasen viime vuonna ilmestyneeseen samannimiseen, kirjaan, jossa kerrotaan eri Euroopan maista karkotettujen ihmisten todellisia tarinoita.  Joka vuosi kaikkiaan 160 000 Afrikasta, Aasiasta ja Amerikasta uuden toivon perään lähtenyttä ihmistä saa Euroopan unionin maissa karkotuspäätöksen.

Izarra on muovannut näistä ihmiskohtaloista draamamuotoon kaksi tarinaa. Toisen päähenkilöinä on nuori ugandalaisnainen Kabiite, joka kotimaassaan joutuu homoseksuaalisuutensa takia kuolemanvaaraan.  Hän pakenee Eurooppaan, aina Suomeen asti, löytää täältä työpaikan ja rakkauden. Kun kaikki näyttäisi oleva hyvin, hän joutuu sattuman kautta tekemisiin virkavallan kanssa, ja päätyy paperittomana maahanmuuttoviraston karkotusprosessiin.

Toisessa tarinassa keskiössä ovat kolumbialainen, tekstiilitaidetta Aalto-yliopistossa opiskeleva Salma ja irakilainen antropologian opiskelija Amir, jotka perustavat Suomessa perheen. Amir joutuu poliisin silmätikuksi järjestellessään paperittomille maanmiehilleen lentolippuja, ja niinpä hänkin löytää itsensä kohta saattopoliisin eskorteeramana yhdensuuntaiselta lennolta Bagdadiin. Amir on kurdi, joten  Irak ei ole hänelle järin turvallinen maa, vaikka suomalaisviranomaisten papereissa niin lukee.

Kun Amir tulee karkotetuksi, joutuu yksinhuoltajaksi tahtomattaan päätynyt Salmakin vaikeuksiin. Hän ei pysty täyttämään maahanmuuttoviranomaisten asettamia kohtuuttomia tulorajavaatimuksia, ja joutuu jättämään Suomen – päivää ennen yliopistosta valmistumisen vahvistavaa publiikkia.  Virallisten paperien mukaan hän lähtee ”vapaaehtoisesti”, jotta uuden elämän aloittaminen synnyinmaassa Kolumbiassa olisi helpompaa. Suomessa syntyneelle 15-vuotiaalle tyttärelleen se ei sitä kuitenkaan missään nimessä tule olemaan.

Karkotetut oli näytelmänä syvältä koskettava ja toi nämä todellisuuteen pohjaavat ihmiskohtalot hyvin lähelle. Esitys alkoi tosin vähän hapuilevasti, kun sen metatasolla hääräävä käsikirjoittajahahmo pelmahteliu katkaisemaan ja kommentoimaan kohtauksia – se oli katsojalle aika työlästä nieltävää, mutta onneksi ei jatkossa saanut enää niin suurta painoa. Alkua vaivasi myös jonkinlainen opetusteatterimaisuus, mutta viranomaiskäytäntöjen ja maahanmuuttopolitiikan koukerot ehkä vaativatkin rautalangasta vääntöä tullakseen ymmärretyksi.

Kun esimerkkitarinat nostettiin fokukseen, Karkotetut toimi patremmin. Väliin sujautellut dokumentaariset aineksetkin alkoivat tukea kokonaisuutta lonksumattomasti, ja esityksestä kasvoi värähdyttävä kokemus, joka herätti isoja tunteita ja myllersi mieltä pitkään. Myös näyttelijänelikko Ulla Raitio, Miia Lindström, Angelica Meusel ja Tomi Alatalo vaihtoivat notkeasti roolista toiseen ja olivat koko ajan hyvin läsnäolevia, todellisia.

Suljetut ovet

Lontoossa pakolaisstatuksella toimiva Belarus Free Theatre nosti esityksissään näkyviin asioita, joiden puolesta puhuminen on sekä Valko-Venäjällä että emo-Venäjällä tätä nykyä vähintäänkin riskialtista, pahimmillaan jopa kohtalokasta puuhaa. Tällä teatterityhmällä on filiaalinsa myös Minskissä, mutta se joutuu tekemään kirjaimellisesti underground-taidetta: se on esiintynyt salaa viranomaisilta muun muassa autotalleissa, metsissä ja muilla kätketyillä estradeilla. Kun viranomaiset ovat yllättäneet ryhmän esiintymässä, sen jäseniä ja myös esitysten katsojia on pidätetty.

”Burning Doors” oli moniaineksinen esitys, jossa kylmää, hyvin kylmää faktaa edustivat muun muassa kuulustelupöytäkirjat ja oikeudenkäyntiasiakirjat, haastattelut ja dokumenttiklipit. Sen keskeisiä liikkelle panevia voimia ovat olleet taiteensa ja mielipiteidensä vuoksi vangituksi joutuneet Pussy Riot -aktivisti Maria Aljoshina, ukrainalainen, venäläisten Krimin miehityksen yhteydessä pidättämä elokuvaohjaaja Oleg Sentshov sekä venäläinen performanssitaiteilija Pjotr Pavlenski, jonka provokatiivisesta videosta tämä esitys on napannutt nimensäkin.

Ovet tosiaan hallitsivat näyttämöä, siis rivi sellien ovia. Ne toimivat paitsi konkreettisena muistutuksena toisinajattelijoiden kohtalosta myös toiminnallisina elementteinä. Niistä yritettiin singahdella ikään kuin benji-köyden päässä vapauteen, niiden takaa kasvottomat hahmot kurottautuivat ottamaan kuristusotetta näyttämöllä esiintyvistä, ne myös paloivat visuaalisesti puhuttelevassa loppukohtauksessa.

Esityksen fyysisyys oli luonteeltaan aggressiivista, yksilön koskemattomuutta loukkuksesta muistuttavaa tiukkaa lähikontaktia. Riuskasta toiminnallisuudesta huolimatta katsomossa alkoi puuduttaa, kun toistot menevät turhan pitkäksi. Muutenkin Burning Doors jätti vahvemman jäljen painavan poliittisen viestinsä kautta kuin teatteriesityksenä. Sellaisena se oli liian yksioikoinen ja päällekäyvä, katsojille olisi voinut tarjota välillä jotain vapauttavaa vapaan ajattelun taiteensa tähden vangittujen  puolustamisen lomassa.

Tampereen esiintymisen jälkeen Belarus Free Theatre suuntaa Yhdysvaltoihin. Olisi kiinnostava tietää, millainen sen vastaanotto on maassa, jossa asenteet Venäjää kohtaan ovat juuri nyt mitä ovat. Niin, mitähän ne ovat, kun presidentti Trumpia epäillään milloin salasuhteista Venäjään, milloin lietsovan vähintään uutta kylmää sotaa?

Keskustelua aiheesta

Klemolan näytelmissä on aina sata lasissa – myös pihakaduilla ja kevytliikenteen väylillä

Kuva: Sami Tirkkonen
Meri-Maija Näykki (vasemmalla takana), Miko Kivinen, Seija Pitkänen ja Annukka Blomberg esittävät teatteriesityksen harjoitusta Leea Klemolan näytelmässä Vaimoni, Casanova.

 

Tampereen Teatterikesässä viime vuosina eniten esille päässyt kotimainen näytelmäkirjailija-ohjaaja lienee Leea Klemola. Hän on ollut 2000-luvulla festivaalin vakiovieras Tampereen Teatterille tekemästään arktiseksi tragediaksi nimetystä kolmen näytelmän sarjasta lähtien. Kuvaavaa on, että kun sarjan avannutta ”Kokkola”-näytelmää ei kantaesitysvuonnaan hoksattu ottaa festivaaliohjelmistoon, se nähtiin Teatterikesässä muutama vuosi myöhemmin virolaistotetuksena. Kaksi muuta osaa olivat sitten jo itsestään selvästi mukana festivaalin ohjelmakartalla kantaesitysversioina.

Viime vuosina Klemolalle on ollut  melkein ”kotikenttänä” Kuopion kaupunginteatteri, jonne hän kirjoitti ja ohjasi muun muassa kaksi Jessika-näytelmänsä (”Jessika – vapaana syntyny”t”, ”Jessikan pentu). Kuopiossa sai viime syksynä ensi-iltansa myös Klemolan viimeisin näytelmä ”Vaimoni, Casanova”, joka nähtiin nyt Teatterikesässä. Kaupunginteatterin ohella tätä hurjastelua on ollut toteuttamassa kuopiolainen tanssiteatteri Minimi.

TEATTERI

Tampereen Teatterikesä

Leea Klemola: Vaimoni, Casanova

Ohjaus Leea Klemola – Lavastus Erkki Saarainen – Rooleissa Seija Pitkänen, Annukka Blomberg, Miko Kivinen, Antti Lahti, Meri-Maija Näykki, Aki Pirskanen, Jussi Konttinen

Mukana on ollut myös näytelmäkirjailija-näyttelijä Miko Kivinen, josta näyttää tulleen Klemolalle luottomies. Hän oli keskeisissä osissa niin itse kirjoittamassaan, Klemolan Korjaamo-teatterille tekemässäohjauksessa ”Miehen kuolema” (nähtiin myös Teatterikesässä 2014) kuin Klemolan Kansallisteatteri-debyytissä ”Maaseudun tulevaisuus” (2014). Nyt Kivinen esittää surkuhupaisaa Antero Jokinen -nimistä teatterityöläistä, joka kiipii narikkapojan tehtävistä ohjaamaan omaa sekopäistä Casanova-muunnelmaansa  – hoitaa toki ne narikkahommatkin siinä sivussa.

Hillitön henkilögalleria

Klemolan näytelmän  pää-ja nimihenkilö on kuitenkin entinen teatterinjohtaja ja näyttelijädiiva Kyllikki Lalla (mainio Seija Pitkänen), joka on lähetetty sairauslomalle eli käytännössä hyllytetty seksuaalisesta häirinnästä epäiltynä. Ensisijaisena kohteena on ollut teatterin vieraileva koreografi Ari Vierelä (Antti Lahti), mutta näyttämömiestenkin tiedetään olleen tulilinjalla.

Jokisen proggiksen apulaisohjaajana tekee opinnäytetyötään innokas ideatykki Maria Saarikettu (Meri-Maija Näykki) ja soppaa hämmentää myös Kyllikin aviomiesressukka Jukka (Annukka Blomberg), lääkäri, joka vähän mustankipeänä tulee valvomaan selkävaivaisen puolisonsa näyttämöllepaluuta.

Kaupunginteatterin  näyttämömiehistöön kuuluvat Ari Pirskanen ja Jussi Konttinen pääsevät tekemään myös puheroolit – tietysti näyttämömiehiä esittäen. Molemmat ansaitsevat täydet pisteet reippaasta heittäytymisestä mukaan Klemolan hurlu mheihin.

Tällaisella henkilögallerialla Klemola saa taas kerran viriteltyä  irrationaalisen teatterikarnevaalin, jossa melkein mikä vaan on mahdollista tai roolihenkilöille ei oikeasti mikään. Tragedia kääntyy vääjäämättä komediaksi ja joskus päinvastoinkin. Kovin järkeenkäypää juonta tai realismin itua esitystä seuratessa ei kannata kaivella, mutta teatteria teatterista -asetelma tarjoaa paljon satiirista ja parodista herkkua. Casanova-myyttikin saa perusteellista eli sekopäistä uudelleenarviointa, kun sukupuoliroolit ja historialliset faktat pannaan pyörimään Klemolan linkousohjelmassa 10 000 rpm.

Kaikesta järjettömyydestään ja poskettomista käänteistään huolimatta Vaimoni, Casanova on intensiivinen näytelmä. Klemolan kehittelemät kiharaiset  henkilösuhteet ja tutusti raisu eli roisi dialogi pitävät otteessaan eli viihdyttävät täydet kolme tuntia. Vauhdin tietoinen hidastaminen saa lopetuksen tuntumaan jopa vähän venytetyltä. Mutta niinhän se menee, että kun on vähintään sata lasissa tultu koko matka läpi valojen ja yli suojateiden, niin sääntöjen mukainen ajo tuntuu sen jälkeen pliisulta.

Klemolalla on nyt työn alla Aurinkoteatterin ja Teatterikorkeakoulun yhteistyönä toteutettava ”Baikal Brothers Ky”, jossa tehdään huimaa pakomatkaa Jumalan selän taa Siperiaan. Produktio on osa Teakin ”Lavat auki” -hanketta, jossa koulun opiskelijat pääsevät tekemään töitä yhdessä jonkun ”omakielisen ammattiohjaajan kanssa kansainvälisessä kontekstissa”. Tässä tapauksessa se on tarkoittanut eräänlaista leirikoulua eli koko  työryhmän yhteistä kaksiviikkoista reissua Siperiaan

.

 

 

Keskustelua aiheesta