Marko Järvikallaksen kannattaisi käännättää näytelmänsä “Äidin rakkaus”, ja lähettää se luettavaksi Roman Polanskille Pariisiin. Saattaisi tuo hyvinkin kiinnostua, onhan hän erikoistunut juuri tällaisten vinksahtaneesti intohimoisten ihmissuhteiden kuvaamiseen, ja hallitsee myös klaustrofobisia viboja selkäruodossa aiheuttavat psykologiset kauhutrillerit. Ensimmäisenä tulevat mieleen “Katkera kuu” ja – huom! – näytelmäpohjainen “Venus in Fur”, toisaalta Järvikallaksen Äidin rakkauden tunnelmissa on jotain yhtä ahdistavaa kuin hiipien etenevää hulluutta kuvaavissa Polanski-filmeissä “Inho” ja “Vuokralainen”.

Vauhtiin päästessään Omapohjan outo kolmiodraamakin nostattaa hiuksia pystyyn ja kiristää mieltä oikeista paikoista. Harmi, että siihen vauhtiin ei päästä heti alusta, vaan Järvikallaksen teksti ja Liisa Mustosen ohjaus näyttäytyvät ensin vain kipeänä perhetarinana, jossa äidin kyvyttömyys päästää irti aikuistuvasta pojastaan sotkee sekä hänen että pojan muita ihmissuhteita.

Perhedraamana Järvikallaksen tarina on kuitenkin ärsyttävällä tavalla epäuskottava: ei tuollaisia äitejä kerta kaikkiaan ole. Eihän? Eikä etenkään poikia, jotka suostuvat nukkumaan vielä parikymppisenä äidin viekussa.

Saaran poika Julius on pakon edessä joutunut muuttamaan pois kotoa. Hän suorittaa yhdyskuntapalvelusta, linnatuomion korviketta, joka on tullut ilmeisesti pahoinpitelystä (vaikka niistä todellisuudessa ei kai sovitteluratkaisuilla helposti selviä). Äidistä riippuvainen Julius on lennähtänyt ensi kertaa pesästä eikä oikein sopeudu uusiin olosuhteisiin. Halua näyttäisi kuitennkin olevan: vapaus, täydellinen itsemäärämisoikeus tuntuisi kiehtovalta vaihtoehdolta sitten, kun kakku on suoritettu. Etenkin, kun baarissa on tullut tavatuksi “Kipa”, kivanoloinen kimma, ikätoveri. Mutta äidinrakkauden varjo häilyy orastavan suhteen yllä.

Saarakin on heittäytynyt vapaalle pojan ollessa yhteiskunnan leivissä ja valvonnassa. Hän on tavannut Tapanin, mukavan miehen, jolla tosin on kiusallisen paljon psykologista silmää. Niin paljon, että häntä ja Juliusta ei pidä päästää kohtaamaan ennen kuin maaperä on lanattu niin sileäksi, ettei uudelle perhejärjestykselle olisi mitään esteitä.

Harmillisen sattumuksen kautta Tapanin olemassaolo kuitenkin paljastuu Juliukselle, ja…

Tästä eteenpäin näytelmä alkaa saada kiihtyvällä tahdilla trillerilihoja rankansa ympärille, joten tapausten kulkuja ei kannta selitellä pidemmälle. Se kuitenkin on kaikkien arvattavissa, ettei se uusperhe lähde syntymään ilman kipuja. Isoja.

Haihtuva lämpö

Kun esityksen ilmapiiri kiristyy, sen oidipaaliset sävyt alkavat tummua. Viaton, vaikkakin ylilyövä läheisrakkaus on tipo tiessään, sekä näyttämöllä että katsojan päässä. Kristiina Haltun kumuloituvalla vimmalla esittämä Saara ei tarinan edetessä kulminaatiopisteisiinsä todellakaan huou mitään kotoista äidinlämpöä. Jopa Julius (Markus Järvenpää), joka itse on koko ajan ollut se tämän jutun arvaamaton tapaus, säikähtää äitinsä suorituskykyisyyttä. Tapanin (Eero Aho) psykolginen silmä taas alkaa siinä vaiheessa olla valmis muurautumaan umpeen.

Aho muuten on nähty eri teattereissa (ja valkokankaallakin) niin monissa enemmän ja vähemmän skitsojen tyyppien rooleissa, että  nytkin odottaa Tapanin sovinnollisen miehen fasadin repeävän jossain vaiheessa. Niin ei oikeastaan käy, jotain muuta repeää kyllä.

Sen verran rapsakaksi meno loppua kohti käy, että kaikki uskottavuusvaateet voi viskata yli laidan. Sellaisia ei katsomossa jouda miettimään, kun näyttämöllä alkaa olla kyse elämästä tai kuolemasta.

Jos Äidin rakkauden alussa ärsytti kiusallisella tavalla, niin lopussa ärsyttää hyvällä: täysin avoimen lopun trilleri pakottaa pohtimaan pitkään eri vaihtoehtoja. Selviääkö joku tästä piinaavasta pelistä ehjänä eteenpäin? Kuka ehkä tuhoaa kenet, peruuttamattomasti? Kristiina Haltun tiikerinaaraan katse viimeisenä mielessä voi olla aika varma, että happy endiä tälle tarinalle on positiivisimmissakaan kelailuissa vaikea rakentaa.