Aika on koittanut. Me rikkaiden maiden asukkaat olemme kuluttaneet ja tuhonneet asuinplaneettaamme, mutta nyt itsekkäät saavat ansaitsemansa rangaistuksen. Sen panee toimeen Kari Hotakaisen (s. 1957) uuden romaanin Opetuslapsi antisankari ja koston enkeli Maria.

Esa Mäkijärvi

Hotakainen on toiminut kirjailijana jo 40 vuotta, mutta Opetuslapsen viha ja vimma saattavat silti tulla joillekin yllätyksenä. Se on keskiluokkaisen elämäntavan oikeudenkäynti ja tuomio, jollaista ainakaan Hotakaisen pelkkänä televisiosta tuttuna viisastelijana tuntevat eivät osanneet odottaa.

Hotakainen kirjoittaa yhteiskuntakriittisesti, tavallisia ihmisiä puolustaen ja huumoria harkitusti käyttäen. Hänen tuorein romaaninsa kytkeytyy nimeään myöten vahvasti kristilliseen perinteeseen, vaikka uskonsa Jumalaan menettänyt Maria onkin kyvytön luottamaan armoon ja pelastukseen. Hän on kiinnostuneempi vanhatestamentillisesta kostosta.

Nuori Maria on mahdoton, sopeutumaton ja vaihtoehdoton ihminen, siis juuri sopiva kaunokirjan päähenkilöksi ja -kertojaksi. Turhautuminen elämän näköalattomuuteen purkautuu väkivaltana hänen siepatessaan omaa napaansa tuijottavia ihmisiä ja yrittäessään saada heidät tunnustamaan syntinsä.

KUTEN Riku Korhosen romaanissa Emme enää usko pahaan (2016), Opetuslapsessa hyväosaisuuteensa tottuneet ja turtuneet kunnon ihmiset ovat kyvyttömiä edes kuvittelemaan tuhmuuttaan ja tyhmyyttään.

Toinen Hotakaisen tarinasta mieleen tuleva teos on Michael Haneken elokuva Funny Games (1997), jossa varakasta perhettä kidutetaan heidän kesäasunnollaan ilmeisesti huvin vuoksi. Hotakainen on Hanekea moralisoivampi, mutta Opetuslapsikaan ei sovi kaikkein herkimmille.

Kolmas verrokki on Martin Scorsesen filmi Taksikuski (1976), jossa on sama peruskuvio kuin Opetuslapsessa. Osaton päähahmo yrittää turhaan muodostaa yhteyden maailmaan ja toisiin ihmisiin, katkeroituu ja kostaa. Piruksi kasvanut Maria herkuttelee: ”Kohteet eivät osaa odottaa, he eivät ole varautuneita eivätkä valmistautuneita mihinkään ikävään tai epämiellyttävään. He eivät välttämättä edes tiedä, mitä ovat tehneet, siksi heitä täytyy muistuttaa, opettaa tavoille.” (s. 16)

Naisen tähtäimeen joutuvat kolme tuntematonta ja kapitalismille antautunutta arkkityyppiä: purjehtija, ravintolakriitikko ja näyttelijä. He edustavat järjestelmän mädännäisyyttä, mutta muitakin maksumiehiä löytyy. Heillä kaikilla, tarmokkailla ihmisillä, riittää luurankoja kaapeissaan.

Opetuslapsi avautuu trillerimäiseksi satiiriksi ahdasmielisestä luokkayhteiskunnasta, jossa jokaisella on oma määrätty lokeronsa. Mutta toisin kuin perustrillerissä, Hotakaisen kertojien tekemät johtopäätökset eivät ole mustavalkoisia, vaan hahmot tuntuvat inhimillisiltä ristiriitaisuudessaan. Heidän ehdottomuutensa väsyttää, mutta tulee kuvatuissa olosuhteissa ymmärrettäväksi.

Maria olisi voinut kostaa maailmalle ryhtymällä vaikka kirjailijaksi, mutta hänen epätoivoinen riehumisensa tekee toki Opetuslapsesta jännittävämmän. Tuomiopäivän tunnelmissa liikkuvaa varsinaista sisältöä pehmennetään hirtehisellä vitsailulla, kuten tyhmänhauskalla jutulla aikuisvaipoista. Niiden käyttäminen kun mahdollistaa keskeytymättömämmän suorittamisen.

Tervetulleen piikikäs Hotakainen vihaa pötypuhetta, kuten myyntimiesten väitteitä sähköautoista pelastamassa maailmaa, mutta hänen vihansa ei ole pelkästään mustaa, vaan siinä on enemmän sävyjä. Romaaneista ja Pitääkö olla huolissaan? -televisio-ohjelmasta tuttu tavaramerkkihuumori pilkahtelee myös Opetuslapsessa: ”Hän on kuin yksi niistä tuhansista kantrilaulajista, jotka saavat jokaisen ryyppyreissun kuulostamaan heitä syvästi kasvattaneelta irtiotolta.” (s. 204)

MICHEL HOUELLEBECQ kirjoitti oikeudesta nautintoon, Hotakainen kritisoi oikeutta kuluttamiseen.

Opetuslapsen perusteella Suomesta on tullut uusi Sodoma ja Gomorra. Yhteiskunta on kestämättömällä pohjalla, koska siellä palvotaan vääriä jumalia, kuten materialismia. Persoonallisuus valitaan kuin tuote kaupan hyllyltä. Itseä toteutetaan ja kehitetään. Ollaan vapaita, mutta vain vapaita valitsemaan esimerkiksi Kanariansaarten ja Thaimaan lomamatkojen väliltä.

Opetuslapsi on kaukana amerikkalaisen kirjailija George Saundersin esittämästä ajatuksesta, että maailma on pohjimmiltaan hyvä. Hotakaisen henkilöhahmo Maria oksentaa tällaisten haihatusten päälle. Hänen esittämänsä kritiikki ei ole erityisen kekseliästä, mutta terveempi näkökulma on, että ehkä me voimme vielä muuttua inhimillisemmiksi: ”Aivan käyttökelpoisia työkaluja, pikkuvikaisia tavaroita ja meitä ihmisiä heitetään roskiin, pois silmistä, vaikka pienellä laitolla meistä kaikista saa
lähimmäisiä, ei kovin hyviä, mutta sellaisia, joiden kanssa voi elää.” (s. 85)

Opetuslapsi on lähes petollisen vetävää tekstiä, kokeneen kirjailijan vaatimaton taidonnäyte. Hotakainen ei tee itsestään numeroa, mutta hänen omasta äänestään, sen lakonisesta voimasta, ei voi taaskaan erehtyä. Hieno kirja.