Euroopan vihreä pääkaupunki –tunnuksen motto on Green Cities – fit for life. Se sisältää ajatuksen, että eurooppalaisilla on oikeus elää terveissä kaupungeissa. Kaupunkien tavoitteena täytyy olla kansalaisten elämänlaadun parantaminen ja globaalien ympäristövaikutusten vähentäminen. Euroopan komisson järjestämän, yli 100 000 asukkaan kaupungeille suunnatun kilpailun arviointikriteerit kattavat 12 osa-aluetta: Ilmastonmuutoksen torjunta ja sopeutumistoimet, kaupunkiliikenne, maankäyttö, luonto ja sen monimuotoisuus, ilmanlaatu, melu, jätehuolto, vesihuolto, ekoinnovointi ja kestävä työllisyys, energiatehokkuus sekä hallinto. Tänä vuonna Euroopan vihreä pääkaupunki oli Oslo, ensi vuodeksi palkinnon on voittanut Lissabon ja vuodeksi 2021 Lahti.

Smart City, fiksu kaupunki, oli pitkään ylikansallisten tietotekniikkajättien suosima nimike. Sen varjolla myytiin tietojärjestelmiä, joiden hinnat hipoivat pilviä ja joiden ylläpito sitoi ostajat ja myyjät pitkään liikesuhteeseen. Eläteltiin harhakuvaa, että digitalisaatio ratkaisisi kaiken ja että nörtti-insinöörit tietäisivät parhaiten, miten. Nyt myös fiksun kaupungin otsikon alla halutaan lähteä asukkaiden ja kaupunkien tarpeista, ei vain alati uusiutuvan teknologian mahdollisuuksista.

Vuosittain kaksi maailmanlaajuista selvitystä, Mercer’s Quality of Living Survey sekä Economist Intelligence Unit Liveability Index, arvioivat edellisiä kriteeristöjä laajemmin ja tarkemmin, missä kaupungeissa voi elää ja menestyä parhaiten. Vertailuissa käytettyjä mittareita ovat muun muassa vakaus, turvallisuus, rikollisuus, terveydenhuolto, infrastruktuuri, juomaveden laatu, korruption määrä, kulttuuri ja koulutus, liikuntatilojen saatavuus ja ympäristönäkökohdat. Yksi ja sama kaupunki on ollut molemmilla listoilla ylivoimainen ykkönen jo parina vuonna peräkkäin: Wien.

Miksi näitä erilaisia titteleitä, määritelmiä, strategisia tavoitteita ja mittareita on niin paljon? Tarkoittavatko ne käytännössä mitään? Miksi niitä halutaan, mitä niillä saavutetaan?

Entä missä vaiheessa turismi alkaa kuluttaa enemmän kuin se tuottaa? Ovatko kaikki uudet työpaikat hyviä, tukevatko ne muita tavoitteita? Millaisia ehtoja kansainvälinen sijoittaja – yksityinen, instituutio tai valtio – asettaa lyhyellä ja pitkällä aikavälillä? Tukevatko ne kaupungin kestävää kasvua vai haluaako kansainvälinen pääoma vain toteuttaa standardiratkaisuja, jotka toistuvat samanlaisina kaupungista toiseen? Samat ostoskeskukset, samat viihdekeskukset, samat kiinteistömassat? Miten sitten erotutaan muista?

Kehittämisen politiikka muokkaa väistämättä kaupunkia. Mutta vielä tärkeämpää on, että kaupunki muokkaa politiikkaa, että kaupungilla on julkilausutut tavoitteet ja selvät pelisäännöt, joista pidetään kiinni eikä langeta Auervaarojen flirtteihin tai seireenien lauluihin.

Kaarin Taipale on takatöölöläinen kaupunkitutkija