Aloitetaan globaalilta tasolta. Kun kehitysmaissa mietitään ratkaisuja esimerkiksi energiatuotannon osalta, niin haasteet ja keinot ovat hyvinkin erilaisia, mitä meillä kehittyneissä maissa on käytettävissä.  Ei voida ajatella, että joihinkin Afrikan maihin vietäisiin korkeaa teknologiaa, jota siellä ei pystytä hyödyntämään. Heille on varmasti enemmän hyötyä esimerkiksi Kiinasta tuotavilla halvemmilla ja yksinkertaisimmilla ratkaisuilla.

Länsimaissa toisaalta saatetaan lukittautua määrättyihin toimintamalleihin, vaikka meillä on uusin teknologia käytössä. Tilannetta ei vieläkään nähdä pakottavana. Kehitysmaissa käytännön pakko puskee innovoimaan ja etsimään ratkaisuja. Heillä kun ei ole oikeastaan mitään menetettävää, ainoastaan voitettavaa.

Tekoälyn ympärillä käytävässä keskustelussa huoleksi nousee ajatus, korvaako se, ja missä määrin, ihmisen. Tässä painissa kestävä kehitys on konkreettisesti ihmisten omissa käsissä. Tekoälyllä ei voida koskaan korvata empaattista ajattelua, jota ilman  ihmiskunta on tuhoon tuomittu. Mitä nopeammin teknologia kehittyy, niin aina rinnalla pitää olla ajatus, mitä vanhasta voidaan ottaa mukaan ja opiksi.

Mihin työelämässä tulisi kiinnittää huomiota on nimenomaan teknologian lisääntymisen myötä menetetyt työpaikat. Osaltaan tämä on johtanut siihen, että ns. tuottavan työn osuus on vähentynyt. Toisaalta on ammatteja, joissa aina tullaan tarvitsemaan ihmiskäsiä. Hallinnon työtehtävät ja  erilaiset konsultti- ja lobbausfirmat sekä erityisasiantuntiatehtävät muodostavat jo ison osan työvoimasta. Pandemia on osaltaan pakottanut työnantajia keksimään uusia tapoja työn teettämiseen. Nämä kaikki voivat lisätä tulevaisuudessa työttömyyttä ja tähän on reagoitava. Olisiko ratkaisuna kansalaispalkka?

Ehkä se tutuin alue, kun puhutaan kestävästä kehityksestä kuluttajien kannalta, on ne arkiset valinnat. Riemukseni olen pannut merkille, että nuoria kiinnostaa ruoka. Siinäpä heille oiva kohde. Tehkääpä ruokavallankumous!

Kirjoittaja on JHL:n pääluottamusmies ja kuntapäättäjä Vaasasta.