Ei ihme, että orientalismiin taipuvaiset länsimaat ovat sortuneet mystifioimaan vuosituhansia pitkän historian omaavaa Kiinaa.

Kiinassa asunut ja työskennellyt toimittaja Mari Manninen purkaa kirjassaan Kiinalainen juttu pahimmat myytit.

Niitä ovat uskomukset että Kiinalla on 5000-vuotinen historia, Kiinan muuri näkyy kuuhun, kiinalaiset syövät aina riisiä, kiinalainen tuote on huonolaatuinen, tiibetiläiset ovat rauhaa rakastavaa kansaa, kansalaisjärjestöt eivät saa toimia Kiinassa, Pekingin ilmansaasteet ovat maailman pahimmat, Kiina on kommunistinen ja Kiinassa politiikkaa suunnitellaan sadan vuoden tähtäimellä.

Osaa Kiina itse pitää yllä. Esimerkiksi myytin 5000-vuotisesta yhtäjaksoisesta historiasta on tarkoitus korostaa, miten Kiina on vanhempi ja vankempi verrattuna muihin maailman alueisiin. Kiinan loputtoman pitkä muuri konkretisoi tämän. Itse asiassa muuri koostui monesta erilaisesta pätkästä ja haarasta ja osa siitä on pelkkää maavallia ja muurin pätkien välissä kiemurtelee jokia.

Tämä toimii myös metaforana maan poliittisesta historiasta: Kiinasta löytyy monta Kiinaa, joita ovat hallinneet välillä keisarit, välillä ulkomaalaiset, välillä kommunistit. Kiina ei ole iältään Eurooppaa vanhempi. Maa myös koostui erilaisista alueista samaan tapaan kuin nykyinen EU, ja nykyisen mittansa se sai vasta 1700-luvulla.

Käsitys, että tiibetiläiset ovat hyviksiä, joita pahiskiinalaiset vainoavat, heijastaa Mannisen kirjan mukaan mustavalkoista ajattelua. Materialismiin vajonneet länsimaat ihailevat täydellisen henkisinä pitämiään tiibetiläisiä, joita Dalai Lama symbolisoi. Turismi pyrkii vastaamaan matkailijoiden mielikuviin matkailuesitteillä, jotka pursuavat kuvia perinneasuisista tiibetiläisistä temppeleissä.

Kuitenkin vain osa tiibetiläisistä on buddhalaisia, ja väkivalta Tiibetissä rehottaa siinä missä muuallakin. Toisaalta kiinalaiset ovat tuoneet myös hyviä asioita, kuten kouluja, terveydenhoitoa, teitä ja taloja.

Manninen ei kiistä, etteikö myyteissä olisi toinen puoli totta, mutta vain toinen. Tasapainoisempi ja avoimempi näkemys idän jättiläisestä auttaa ymmärtämään, kommunikoimaan ja tekemään yhyeistyötä sen kanssa. Suljettuna ja kommunistisena pidetyssä Kiinassa kommunismikaan ei ole niin totalitaarista, että arvostelu kiellettäisi täysin – kulissien takana toimii kansalaisjärjestöjä, jotka Mannisen mukaan saavat niin paljon aikaan, että voivat parhaimillaan pelastaa koko maailmaa.