Pitkä julkaisutauko näkyy uuden kirjan laajuudessa –  ja sekavuudessa. Sekä karsimista että säkeiden hienosäätöä olisi voinut vielä harrastaa, vaikka Grammataa onkin rakennettu kuin Iisakinkirkkoa. Kivulias synnytys jättää jälkensä.

Yrjänä on tehnyt toki Angeluksen jälkeen paljon muuta, lähinnä albumeita bändinsä CMX:n kanssa, mutta myös raamatullisen romaanin Joonaanmäen valaat (2017). Yhden jalan pitämisen musiikissa ja toisen kirjallisuudessa ymmärtää, sillä nämä symbioottiset muodot ruokkivat toisiaan.

Yrjänää voidaan pitää shamanistisena runonlaulajana, joka välittää meille salaista tietoa. Kreikaksi kirjaimia tarkoittava Grammata on hänen kuudes runokokoelmansa. Maali häämöttää, sillä Yrjänän teosten nimien  alkukirjaimista pitäisi lopulta muodostua termi ARS MAGNA, eli suuri taide. Ennen Grammataa häneltä ovat siis ilmestyneet runoteokset Arcana, Rota, Somnia, Mechanema ja jo mainittu Angelus.

Katso ihmistä

Minulle CMX:n laulut ja A.W. Yrjänän lyriikka olivat tärkeimmillään  etsiessäni parikymppisenä itseäni ja paikkaani maailmassa. En enää intoile niistä aivan yhtä paljon, mutta Yrjänän esimerkki luovan työn tekijänä pysyy tärkeänä. Hänen ahkeruuttaan ja omistautuneisuuttaan voi vain ihailla.

Olen joka tapauksessa sitä mieltä, että Yrjänä keskittyy Grammatassa liikaa sisältöön muodon kustannuksella. Hän ei juuri noudata omaa neuvoaan, jonka mukaan ”kirjoitus on ase, / sitä tulee varoen käytellä.”

Kokoelman keskiöön nousee ihminen ikuisine ongelmineen ja ihmettelyn aiheineen. Aika nähdään pysähtymättömänä virtana. Perusasiat, kuten nöyrtyminen viisauden edessä, pysyvät kuitenkin samoina: ”Ja kun opin ymmärtämään, millä voimin / Augustinus, joka eli keskellä totista maailmanloppua / jaksoi kirjoittaa niin kauniisti asioista, / joista en ole samaa mieltä vieläkään, polvistun”. (s. 14)

Grammataan haudattu viisaus pitää kaivaa esiin sanahelinän takaa. Kukaan ei ajattele yhtä alkemistisesti kuin Yrjänä, mutta prosessi ei aina johda kullan valmistumiseen: ”Minä taidan olla myös hyvinruokittu porsas / Epikuroon laumasta / (vernakulaarilla siis todellakin ylen sankia priha) / olen siirtynyt käyttämään henkseleitä, / enkä enää ruokkoa kulmakarvojani”. (s. 65)

Julistamisen sijaan kokoelmassa voisi olla enemmän oman pienuutensa tunnustamista. Yrjänän runsas lukeneisuus ei kuitenkaan johda perusteettomaan raskauteen, vaan kirjalliset viittaukset leivotaan kekseliäästi tekstin sisään, tekijän epäilyistä huolimatta: ”Tästä olen jättänyt pois paljon sanoja / ja tämä on itsekritiikki / ja itsekritiikin valmistuttua se haudataan / näkyvälle paikalle”. (s. 36)

Yrjänä tuntuu ihailevan Pentti Saarikosken Tiarnia-sarjaa ja yrittää jäljitellä sitä. Grammata ei ole kuitenkaan yhtä rennon älykäs kuin vaikkapa Saarikosken klassikko Tanssilattia vuorella (1977). Siinä mainitaan runoudenolevan neuvottelutaitoa. Runsaammin pohdiskelevan Yrjänän mukaan ”kirjoitus on mittaamista ja ennustusta, / sopimuksen tekoa ja taikomista.” (s. 89)

Lopun alussa

Koska A.W. Yrjänä kirjoittaa puheen tai laulun rytmiin, Grammataan kannattaa tutustua ensisijaisesti äänikirjana. Yrjänä lukee siinä runonsa itse. Hän on karismaattinen tulkitsija, maamme parhaita. Hänen mystisyytensä karkottanee osan lukijoista ja kuulijoista, mutta muut pääsevät hänen avullaan filosofian ja taiteen äärelle.

Totuutta ei ehkä löydy. Jo sen etsiminen on kuitenkin tärkeää, vaikka se pelottaisikin: ”Eikä se ole olemisen kauhu, joka meitä ajaa / se, mikä ajaa on tunne, / että mikään ei ole mistään / ja nopat on ikuisesti heitetty”. (s. 120)

Grammatassa on liikaa kaikkea, mutta ainakin se on persoonallinen ja henkilökohtainen, kuin lyyrinen päiväkirja. Teosta voi ajatella pursuavana runsaudensarvena. Siitä saa ideoita omiin luomuksiinsa, olivat ne sitten runoutta tai musiikkia.Tämä kyky innostaa on Yrjänän suurimpia lahjoja.

Kulttuuripersoona Jörn Donner sanoi kuolemansa lähestyessä, että muiden tehtäväksi jää arvioida oliko hänen elämällään mitään merkitystä. Vasta keski-iässä oleva Yrjänä tuntuu pohtivan samoja. Kuolemattomuuteen kurkottava runoilija kehottaa unohtamaan kaiken kirjoittamansa ja kaikki aiheuttamansa sotkut, antautumaan ikuisuudelle: ”pyyhi pois kaikki, lähde matkaan”. (s. 108)