Tulos on vaikuttava, ja vaikka arvostelija olisi kitsas jakamaan kiitoksia, aseet on eepoksen edessä laskettava. Syynä sekin, että Ekholm ei ole hurmaantunut Donnerista, mutta tahtoo porautua  sumuverhojen taakse olennaiseen. Eikä unohdu kysymys: miltä yhteiskunnalliselta pohjalta tämä Pohjoisrannan mies nousee? Määritellessä hän luistaa sormista kuin Kustavin meriahven. Hän antoi meille kaikkensa: rakkautensa, avioliittonsa, irtosuhteensa, sukulaisensa, ystävänsä, eritteensä, kalunsa, syöpänsä ja lopulta kuolemansakin. Ja koska hän ei uskonut tulevaan elämään, tässä on kaikki. Hän ei raihnaistuessaankaan kumarrellut Valamon ikoneja.

Donnerissa on Strindbergin piirteitä. Ruotsalaismestarikin teki kirjallisuutta kaikesta, avioliitoistaan, rakkauksistaan, vihamiehistään, bisneksistään ja ennen kaikkea itsestään. Mutta yksi suomalaiselta puuttuu: hän ei tullut hulluksi eikä lähtenyt Damaskon tielle. Ehkä tästä selittyy heidän kokoeronsa.

Donnerin voimana on jatkuva avoimuus uudelle, vaikka tulos ei aina ole viimeistelty. Hän on reportteri. Ekholmin mukaan kaikki aineisto on tasa-arvoista: triviaaleja yksityiskohtia seuraa syvällinen huomio. Ja pitäytyessän arkisuudessa kirjailija ei jätä lukijaa yksin, hän luo läsnäolon ja yhdistymisen kirjallisuutta.

Suomalaisen älymystön pihtipielet

Poika oli vasta parivuotias, kun oikeistoaktivisti Kai Donner kuoli 1935. Mutta ideologisen isänmurhan sankari teki vasemmistolaistumisellaan ja muilla provokaatioillaan. Paljon siinä oli porvarin ärsyttämistä, mutta juonne on syvempi. Oikeistopiirien historiannäkemystä Donner luonnehti ”äärettömyyteen ulottuvaksi rautatieksi”. Hänen maailmankatsomuksensa oli tämän suoraviivaisuuden mutkistamista.

Ekholm puhuu Donnerista sivistymättömyyden vastaisena taistelijana. Hän itse saattoi olla röyhkeä, mutta tärkeämpänä näen elinikäisen kamppailun tietämättömyyttä vastaan. Siksi hän alati luki ja kirjoitti. Siinä ei ole tilaa syvähenkisyyksille, vaan tiedon laajentamiselle. Nyt kun hän on vaiennut, voimistuu Duudsonien ja Putouksen perussuomalainen melu.

Elämäkerturi käyttää tilaa kohteensa vertaamiseen Matti Klingeen, osin perustellusti. Mikäli Suomessa on älymystöä, nämä kaksi hahmoa ovat vastakkaisilla seinillä. Klinge on valtiointellektuelli suoraan alenevassa polvessa J. V. Snellmanista: puhetapa, pukeutuminen, meriittien korostaminen, vastuunkanto sivistyneestä menosta. Tietoisena provokaattorina Donner  kävi hänen hermoilleen. Klinge on arbiter, makutuomari, Donner vapaa älymystöläinen. Hän oli riippumaton, muusta kuin pääomasta.

Vanhemmiten Donnerin raiteet menivät yhä enemmän mutkalle. Sen monumentti on tunnustuskirja, tuhatsivuinen Mammutti (2013), jonka ruumiinavaukseen Ekholm keskittyy useaan otteeseen. Tekijä syyttää sitä lepsuksi ja suunnittelemattomaksi aiemmin veivattujen muistojen, kaunojen, seikkailujen ja poseerausten kärsäksi. Näen asian toisin: Donner tahtoi, kun kerran kustantaja salli, lyödä meidät tällä järkäleellä tainnoksiin. Ja toiseksi: mastodontti on yhtä moniaineksinen kuin kuuluisa elämä itse. Ei siinäkaan ole muuta järjestystä kuin tulo ja poistuminen pitkässä autossa.

Politiikan harlekiini

Vanha vasemmistodemari Atos Wirtanen veti 50-luvun taitteessa herraspojan lehtensä Ny Tidin toimittajaksi ja Kiilaan. Kommunistien mukana eristetylle taiteilijaryhmälle tulokas oli toivon merkki. Elvi Sinervo kirjoitti omistukseensa: ”Jörn, älä petä!”. Visiitti vasemmalle jäi  ranskalaiseksi, mutta valmius vaihtaa poliittista paitaa säilyi. Hän oli kuin commedia del’arten harlekiini. Donner ehti elimissä edustaa SKDL:aa, demareita, RKP:ta ja olla sitoutumaton. Lähentyminen poliittista isänkotia, Suomenruotsia pantiin niissä piireissä merkille. Tuo ahdas huone (Merete Mazzarella) oli valmis juottovasikan teurastaen ottamaan vastaan tuhlaajapoikansa. Silti hän oli aina tulossa ”kotiin syyssateessa”. Vahvimman tukensa hän silti antoi länsimaiselle sosialidemokratialle tunnusmerkkeinään Willy Brandt ja Mauno Koivisto.

Donnerin nuorena ihaileman Bert Brechtin ”Vallankumouksellisen ylistyksen” mukaan tyytymättömyyden on istahdettava pöytään. Luulen että Donnerin jatkuvan tyytymättömyyden syy saavutuksistaan huolimatta oli, että hän oli syntynyt liian pieneen maahan maailman syrjäsaranassa. Hän olisi tahtonut olla Norman Mailer, joka sanelee maailmankirjallisuuden normit. Eikä reportteri Donner aina ehtinyt kuumimpaan paikkaan. Yön armeijat…