Rajala tasapainottaa hyvin miehen julkisen toiminnan, jolla hän vuosikymmenet vaikutti työväenliikkeen nousuun, ja toisaalta yksityiselämän, jonka tunnetuin piirre oli ahkera juopottelu. Se haittasi poliittista toimintaa ja vaikutti, ettei hän noussut aivan sosialidemokratian huipulle. Hän ei ollut teoreetikko eikä puoluepeluri, vaan itseoppinut agitaattori, joka veti joukot aatteen ääreen. Silti hän luki paljon, myös ruotsiksi, saksaksi ja englanniksi.

Juuri Salin veti ”rähisijänä” orastavan työväenliikkeen holhoavan wrightiläisyyden helmoista itsenäiseksi toimijaksi. Hänestä oma puolue on luokkaistelun paras väline. Hän ja Taavi Tainio kampesivat puolueohjelman sosialistiseksi saksalaisten ja ruotsalaisten mallien mukaan.

Ammattinsa mukaisesti Salin suutaroi, piti kansankuppilaa Hyvinkäällä ja Porissa, tai oikeastaan Iida Salin piti. Eetu pidätettiin juopumuksesta ainakin sata kertaa. Hänen raahaamistaan valittaneille poliiseille sankari karjaisi: ”Järjestäytykää, saatanat!”. Raivoraitis Väinö Tanner yritti vierottaa häntä viinasta maaseudun raikkaudessa.

Helmikuun manifestista 1899 suurlakkoon 1905 ja maan itsenäistymiseen 1917 saatiin näytöt, että porvarillinen isänmaallisuus ei kelpaa työläisille, joille kahdeksan tunnin työaika ja maakysymys olivat tärkeämpiä. Suurlakon tulosten lässähdys oli kova isku SDP:lle, mikä ennakoi vaikeata tulevaisuutta, joskin valtiopäiväuudistus oli tuloksekas: suurin puolue ensimmäisissä vaaleissa 1907.

Salinin ohjelma oli ajoittain puoluetta radikaalimpi. Hän ajoi uskonnonvapautta ja kaiken maan ottamista valtiolle, josta jaettaisiin osansa torppareille ja muille maattomille. Hänellä oli asiaan tuntumaa, koska oli pientilallinen Ylöjärvellä. Hän käsitti lakien luokkaluonteen todeten ihmisyyttä sorrettaessa olevan pakko astua lain rajan yli. Tämä ja monet muut kannanotot herättivät porvarien vihan.

Salin oli paras spontaanina puhujana, kirjateksti oli kuivempaaa. Hän oli toimittaja Työmiehessä, porilaisen Sosialidemokraatin vastaavana, samoin keväällä 1918 Kansanvaltuuskunnan Tiedonantoja -lehdessä. Amerikan vuonna 1911-12 hän toimitti Raivaajaa ja Säkeniä -albumia.

Salinille tuli aktivismistaan seurauksia. 1908-1909 hän lusi lähes vuoden Turun Kakolassa majesteettirikoksesta lehtiotsikon takia. Kymmenettuhannet saattoivat kansan sankaria asemilla, kun Eetua vietiin. Sama koski hänen hautaussaattoaan huhtikuussa 1919: se oli maahan lyödyn, heräilevän työväenliikkeen hiljainen mielenosoitus.

Radikalismistaan huolimatta Salin ei ollut väkivaltaisen vallankumouksen kannalla, ei Viaporin kapinan 1906 aikana, puhumattakaan vuosista 1917-18. Kapitalismin hän tuomitsi kärsimysten lähteenä, mutta se oli kumottava rauhanomaisin keinoin.

Oulun puoluekokouksessa 1906 johtoon nousseita marraskuun sosialisteja Salin ei hyväksynyt. Hän puhui ironisesti työväenliikkeeseen tunkeutuneista papinpojista, mitä Kullervo Manner ja Yrjö Sirola olivatkin. Räätälinpoika O.W. Kuusisesta hän ei muuten vaan pitänyt.

Petetty luokka ja maa

Kun Venäjän helmikuun vallankumous 1917 tuli, Salin innostui. Hän ennakoi punalipun ja leijonalipun taistelua. Lukuisissa puheissaan hän ajoi yhteiskunnallista täysremonttia: kunnallislakeja, työaikalakia, maareformia. Vaalilippu oli paras ase. Kansakunnalle kalliiksi tulevaa asevelvollisuutta hän vastusti.

SDP:n tavoitteena oli itsenäisyys jo ennen porvareita, jotka toimivat yhdessä Aleksandr Kerenskin hallituksen kanssa työläisiä vastaan. Salinkin ajoi valtalakia, ja raivo oli suuri, kun Kerenski kesällä hajotti sosialistienemmistöisen eduskunnan. Hän töräköityi vaatimaan sosialistista Suomea: Kansainvälisen viimeinen taisto oli alkamassa. Kyse oli vallasta, kumpi luokka sen ottaa: ”nyt on kansa tuomarina”. Eduskunnassa hän varoitti porvareita työläisten radikalisoitumisesta. Nämä kuten entisetkin puheet koettiin uhkauksiksi valmistaen maanperää luokkakostolle.

Vallankumouksen alettua tammikuussa 1918 Salin ehdotti yhä kokoomushallitusta porvarien kanssa. Liian myöhään: jo koskessa kolisi. Kansanvaltuuskunta pakotti hänet virallisen lehtensä päätoimittajaksi, mikä oli hänelle myöhemmin langettavaa. Puolinaista mukana oloaan hän perusteli: hän ei voinut hylätä synnyttämäänsä työväenliikettä sen tehdessä tyhmyyksiä. Mutta jo helmikuussa hän häipyi Senaatin talosta.

Eetu Salin sai valtiorikosoikeudessa 12.10.1918 kuolemantuomion, mutta ylioikeus muutti sen kymmenen vuoden kuritushuoneeksi. Hän oli jo niin sairas, että kuoli Sörnäisten tyrmässä 6.4.1919. Viimeisissä viesteissään hän sanoi olevansa onnellinen saatuaan olla työväenliikkeessä alusta asti. Hänellä oli puhdas omatunto.