Kirjassa Liv-niminen nuori nainen joutuu seksuaalisen väkivallan kohteeksi. Siihen syyllistyy katkeroitunut vanhempi mies, jolle elämä on opettanut, että hän voi kohdella naisia huonosti joutumatta edesvastuuseen.

Avioeronnut äiti ja hänen kolme aikuista tytärtään kesälomailevat perinteiseen tapaansa saarella. Heidän välinsä ovat jännittyneet, mutta samalla he hakevat ja löytävät toisistaan turvaa miesvaltaisessa järjestelmässä. Henkilöhahmoista nuorimmalla, 22-vuotiaalla Livillä, on kuitenkin tylsää, joten hän päättää mennä treffeille tapaamansa tuntemattoman miehen kanssa. Jännityksen hakemisella on traagiset seuraukset.

Näkökulma on vuorotellen perheenjäsenten ja keskushahmon Helsingissä viihtyvän sydänystävä Iidan. Heidän esittämänsä eriävät näkemykset rikoksesta sähköistävät kerrontaa. Kekkonen osoittaa jälleen psykologisen tarkkanäköisyytensä: ”Äidin pyyntö on kaikessa järkevyydessään raivostuttava ja tekee hänen olostaan ahtaan tavalla, johon vain äiti pystyi.” (s. 53)

Liv järkeilee elämän koostuvan sarjasta kohtaamisia. Positiivisista ja negatiivisista. Kukaan, paitsi ehkä erakko, ei ole saari. Avoin ja seikkailunhaluinen nainen ei voi silti olla miettimättä, että olisiko hänen pitänyt olla varovaisempi. Hänen luottamuksensa elämään särkyy vähintään pitkäksi aikaa hänen kokemansa väkivallan seurauksena. Hän alkaa ajatella kieroutuneesti, että kenties hän jopa ansaitsi tämän rangaistuksensa.

Miehet jätetään tarkoituksella sivurooleihin. Liville kokemansa vastoinkäymiset kostava Pauli ja Tukholmaan nuoren naisen perässä muuttanut isä Harri ovat romaanin vahvoihin naisiin verrattuna ressukoita. He jäävät henkilöinä ohuiksi, mutta se on tarinan kontekstissa perusteltua.

Koska Liv! on huolellisesti mietitty kokonaisuus, sen ajoittaiset mielikuvituksettomuudet harmittavat. Esimerkiksi lähestyvä ukonilma muutoksen merkkinä on vähän liian ilmeinen kirjallinen tehokeino. Kekkoselta, älykkäältä kirjailijalta, voi vaatia hieman enemmän.

Läheiset tuntevat Livin kohtalosta syyllisyyttä. Isosisko Ellen toteaa: ”Minun olisi pitänyt suojella häntä. Meidän kaikkien olisi.” Mutta millainen suojelu olisi ollut järkevää ja mahdollista? Olisiko Liv pitänyt sulkea neljän seinän sisään, olisiko häntä pitänyt kieltää tapailemasta miehiä?

KUTEN ROMAANIN huutomerkillä kirjoitetusta nimestä voi päätellä, Kekkonen asettuu siinä voimakkaasti päähenkilönsä ja hänen elämänhalunsa puolelle. Hiiteen turha varovaisuus. Liv! alleviivaa, että miesten tulee ottaa vastuu toksisesta maskuliinisuudestaan ja myöntää olevansa henkisesti heikompi sukupuoli. Ohjelmallista, kyllä, mutta romaani onkin suunnattu feministeille.

Liv ja hänen läheisensä jakavat neuvottomuuden yllättävän ja raa’an seksuaalisen väkivallan edessä. He kokevat koko kirjon negatiivisia tunteita. Mitä heidän pitäisi tehdä, yhdessä tai erikseen, miten edes pukea tapahtunut sanoiksi? Konservatiivisessa ympäristössä kasvanut äiti järkeilee: ”Se ei ole oikein, mutta sellainen tämä maailma on.” (s. 139)

Naiset epäröivät ilmoittaa Paulista poliisille, koska eivät juuri luota viranomaisiin ja oikeusjärjestelmään. Rakenteiden purkamisesta kiinnostunut Iida pauhaa sarkastisesti: ”Naisiin kohdistuva ahdistelu ja väkivalta on tässä maassa ja koko maailmassa niin kuin jokin vähän epämukava tosiasia, jonka kanssa vain täytyy oppia elämään.” (s. 172)

Koska valta on keskittynyt miehille, he pystyvät johdattelemaan keskustelun haluamilleen urille, tässä tapauksessa kääntääkseen syyttävän sormensa kohti naisuhreja. Raiskaaja- ja ahdistelijamiehiä sen sijaan säälitään.

Liv! jakautuu siististi kahteen osaan: rennompaan aikaan ennen rikosta ja kireämpään jaksoon sen jälkeen. Nimihahmon elämä muuttuu peruuttamattomasti. Hänen siipensä katkaistaan ja hänet pudotetaan armotta maahan. Romaanin lopussa jätetään epäselväksi, lakaistaanko Paulin toiminta maton alle vai ei. Lukijaa kehotetaan miettimään omaa ratkaisuaan.

Liv! toimii huutona paremman maailman puolesta. Sellaisen, missä ketään ei kohdella huonosti esimerkiksi sukupuolensa takia. Nykyisessä sikamaisessa systeemissä naisia ja jopa tyttöjä kohdellaan sen sijaan lähinnä objekteina – asia, mistä Kekkonen meitä tiukasti muistuttaa.