Yhdysvalloissa ja Englannissa asunut James Abbott McNeill Whistler (1834-1903) signeerasi maalauksensa häntäpistimellä varustetulla perhosella. Meille suomalaisille hän lienee tutuin maalauksestaan Whistlerin äiti (1871), jonka säheltäjä Mr. Bean tärveli komediassaan Bean – äärimmäinen katastrofielokuva (1997).

Kaikeksi onneksi Haahtela on kiinnostuneempi koskettavasta taideproosasta kuin brittiläisestä viihdepelleilystä. Hänen uudessa romaanissaan hulluksi tulemisestaan ja lähestyvästä kuolemastaan varma kertoja, Kansalliskirjaston työntekijä, keksii ryhtyä tekemään perhoskirjaa kuparipainatustekniikalla. Hän matkustaa Yorkshiren rannikolle Pohjois-Englantiin keräämään materiaalia ja tapaamaan kirjeystäväänsä Sergeitä.

Yö Whistlerin maalauksessa sijoittuu syksyyn 1998, aikaan ennen taskukokoisia matkapuhelimia ja muita teknologisia hömpötyksiä. Vanhaa maailmaa edustavat kertoja ja Sergei ovat kieltäytyneet jopa sähköpostin käytöstä, sillä he haluavat pysyä sivussa.

HAAHTELAN PROOSA pysyy silti jälleen rauhallisena ja selkeänä. Hän uskoo liikuttavasti sanataiteen parantavaan voimaan ja pyrkii helpottamaan kärsimyksiämme uskonnollisilla kirjoillaan. Vaatimattomana aiheena toimii edelleen ”pienen ihmisen surumielinen ymmärrys taivaan suuruuden ja oman väistämättömän kohtalonsa edessä.” (s. 14)

Hänen luonnonuskontoa varovasti tapailevassa tuoreessa romaanissaan ihminen on osa luontoa, vaikka hän tappaa kanssaeläjiään ja tuhoaa ympäristöään. Elokuvaohjaaja Werner Herzogin mukaan luonnosta voi löytää pelkästään kaaosta ja murhaa, mutta Haahtela kertojineen on toista mieltä: ”Kaikki luonnossa pyrkii jatkuvasti tasapainoon, korjaamaan itseään kohti täydellisyyttä, vaikka ihminen teki parhaansa häiritäkseen mekanismia.”

Jos kuoleman ja hulluuden läheisyys motivoi Herzogin henkilöhahmoja riehumaan, Haahtelalla heidän luovuutensa ja hyväsydämisyytensä vain lisääntyvät. He tuntevat syvää yhteyttä sekä luomakuntaan että Jumalaan, joka nähdään Haahtelan kertomuksissa pelastavana entiteettinä.

Hänen hahmonsa luottavat toisiinsa varauksetta. Yö Whistlerin maalauksessa -kirjan kertoja ja Sergei avautuvat toisilleen heti, mikä ei tunnu uskottavalta, mutta romaani luo näin omaa vaihtoehtoista todellisuuttaan. He ovat yksin, mutta eivät yksinäisiä, sillä heillä on esimerkiksi perhosharrastuksensa. Näiden hyönteisten kauneus lohduttaa heitä ihmiselämän rumuuden keskellä.

Rikkinäiset päähenkilöt etsivät pelastusta. Heille voisi tehdä hyvää piipahdus psykiatrin vastaanotolla, mutta kokeneina karpaaseina he pystyvät jo käsittelemään menneisyytensä painolastia ilman lääkäreiden ja lääkkeiden apua.

Mutta miksi perhosteos kuparipainatustekniikalla? Sen voisi jättää jälkipolville muistutukseksi hitaan ja vaikean tekoprosessin kautta syntyvästä kauneudesta. Kertoja maalailee: ”Hidas työmenetelmä toimi siis jonkinlaisena hengellisenä prosessina, ja kaivertaessani kuparilevyä mieleeni tulivat keskiajan luostariveljet ja illuminaattorit, jotka kopioivat pyhiä kirjoituksia.” (s. 73)

Yö Whistlerin maalauksessa sisältää enemmän ajattelua kuin toimintaa, mutta Haahtelan ystäville tällaiset esseistiset pyörittelyt eivät tule yllätyksenä: ”Ja eikö kaunokirjallisuus perustunut juuri puutteellisen kielen herättämiin runollisiin yhteyksiin, assosiaation kauneuteen, sen loputtomiin mahdollisuuksiin, sanattomaan rivien väleissä? Oliko kaunokirjallisuuden olemassa jonkinlainen yhteinen synnintunnustus, jonka tehtävänä oli sanoa: tämän parempaan emme vieläkään pysty.” (s. 45)

KERRONNAN SÄVY pysyy enimmäkseen vakavana, ja parempi niin, sillä rento irrottelu ei ole sen tekijän leipälaji. Sille antautuessaan hän ajautuu väärille urille: ”Kerran asuntonäytöllä päädyin harrastamaan seksiä kiinteistövälittäjän kanssa keskellä olohuoneen lattiaa, laukesin hänen sisäänsä kalliin paimentolaismaton päällä. Kun lopetimme, nainen huomasi takertuneensa Huoneistokeskuksen nimineulasta mattoon kiinni.” (s. 100)

Viime viikolla Otavan kirjasäätiön Veijo Meri -palkinnolla huomioidun Haahtelan pienoisromaanit sopivat uteliaille ja uskonnollisesti virittyneille kaunosieluille. Yö Whistlerin maalauksessa huokuu nostalgiaa menetettyä aikaa kohtaan, mutta samalla siinä uskotaan ihmiskunnan yhteiseen tarkoitukseen ja pelastuksen mahdollisuuteen. Vain täydellinen kyynikko voisi väittää, etteikö tällaiselle lohdutukselle olisi tarvetta.