Näin Nonosta tehty kirja tiivistää maestron uran:

“Näiden kuudenkymmenen vuoden väliin mahtuu Nonon mittava historia muusikkona ja kitarapedagogina. Vain esimerkkeinä varhaiset oman The Needles -yhtyeen levytykset 1960-luvun rautalankapio- neerina, parituhatta taltioitua eri raitaa studiosessioissa, Dannyn The Islanders, pitkä historia Eero ja Jussi Raittisen kanssa alkaen Suomi- rockin korkeakoulu The Boys -yhtyeestä, Hectorin monet levytykset ja keikkakiertueet, Paroni Paakkunaisen kanssa Utopia ja Karelia, Matti Oilingin kanssa Happy Jazz Band, omat Nono Söderberg Band, Ilokaasu ja kolme albumia julkaissut Kapteeni Nemo, The Group, Tijuana Taxi, ja niin edelleen, ja niin edelleen…

Pedagogina Nono on tehnyt vaikuttavan uran musiikinopettajana esimerkiksi Oulunkylän Pop/jazz Musiikkiopistossa eli Ogelissa, Sibelius-lukiossa ja Teatterikorkeakoulussa sekä lukemattomilla musiikkileireillä ympäri Suomen.”

NONON URA otti ensiaskeleitan vuonna 1962 pojan ollessa 16-vuotias. Hän törmäsi tuolloin rippikoulussa muutamiin tuleviin kollegoihinsa. Parhaita ystävä oli Eero Lupari, jonka kanssa Nono diggaili aluksi rautalankabändejä, sitten Beatlesia ja Rollareita ja muita uuden ajan tulokkaita. Ja rakenteli soittimia ja kyhäsi bändejä, joista Needles sitten pääsi levyttämäänkin ja kohosi Suosikin äänestyksessä kakkossijalle. Nonon ura alkoi kuitenkin bassolla, jonka varteen hänet Needlesissä laitettiin.

Kun Needles 60-luvun jälkipuolella hajosi, rautalanka vaihtui bluesiin, ja Nonon esikuvaksi tuli John Mayallin Bluesbreakersissa parrasvaloihin noussut kitarasankari Eric Clapton.

Ehkä tunnetuin Nonon kokoonpanoista on Raittisten veljesten taustabändi The Boys, jonka riveihin hän astui vuonna -67. Tuolloin hän alkoi myös vakavasti opiskella musiikkitiedettä Helsingin yliopistossa.

Suomalainen rock-kulttuuri räjähti, kun Jimi Hendrix esiintyi vuonna -68 Kulttuuritalolla. Nono pani merkille että eräässä kohdassa vilahti pätkä Somewhere Over the Rainbow ‑biisistä – pelkillä feedback-äänillä tuotettuna. Huomio oli erityinen, koska kukaan muu ei ollut aiemmin tehnyt tällaista huomiota.

Nono innostui myös John Mayallin vierailusta, eritoten uudesta kitaristilupauksesta Mick Taylorista.

BOYSIN JÄLKEEN Nono palasi Dannyn yhtyeeseen, mutta vain hetkeksi, koska Dannystä oli tullut tähti ja meno oli sen mukaista – enemmän rahan kuin musiikin tekemistä. Vuonna -69 Nono hyppäsi Paroni Paakkunaisen kyytiin, ja syntyi yhtye Utopia. Huilumies diggasi Jethro Tullia, ja sitä löytyi myös Utopian ohjelmistosta.

Progebändi Utopia oli yksi Nono Söderbergin pitkän muusikkotaipaleen etapeista. Soittajat vasemmalta lukien : Nono Söderberg, kitara, Seppo Paakkunainen, huilu, Ken McLeod, rummut, Gugi Kokljuschkin, laulu ja Timo Väkevä, basso.

Tuona aikana popparit esiintyivät muotimainoksissa ja -näytöksissä. Jo Needles oli nähty yhdessä, Danny tietysti monissakin, mutta ei edes progressiivinen Utopia välttynyt muodilta, ja esitti esimerkiksi intialaista musiikkia Teinitalon näyteikkunassa Kaisaniemenkadulla. Utopia hajosi jo vuoden jälkeen, mutta George Harrisonin innoittama sitar jäi Nonon käsiin joksikin aikaa.

Paronin seuraava yhtye oli kansanmusiikkivetoinen Karelia, ja Nonolla sitari vaihtui kanteleeseen. Seuraavakin bändi oli Paronin johtama. Unisonossa soitti sellaisia nimiä kuin Pekka Pohjola, Olli Ahvenlahti, Reino Laine.

Isoista jazz -bandeista tutun Matti Oilingin kanssa Nono teki yhteistyötä parikymmentä vuotta. Hän alkoi soittaa myös Hectorin levyillä ja keikkakokoonpanoissa.

Vuonna 1967 hän alkoi vakavasti opiskella musiikkitiedettä yliopistossa. Ainutlaatuinen kokemus oli olla asiantuntija-koekaniinina professori Philip Donnerin rock-kitaran soitosta tekemässä etnologisessa tutkimuksessa, laatuaan Suomen ensimmäisessä. Muita opettajina olivat esimerkiksi Erik Tawaststjerna ja Erkki Salmenhaara. Itse hän aloitti Klaus Järvisen pyynnöstä opettamisen Oulunkylän Pop/jazz- opistossa jo 70-luvulla.

Toki Nono teki myös soololevyjä. Kirjan lopussa onkin pitkä ja perusteellinen luettelo kaikista yhtyeistä ja levyistä, joilla Nono on soittanut.

1970-LUVULLA Nono työskenteli pääasiassa studiomuusikkona. Töitä riitti eri studioissa, ja musatyylit vaihtuivat. Nono piti studiotyöskentelystä, koska hommia tehtiin soittajakavereiden kanssa, mutta 1980-luvulla teknologia tappoi studiothommista ilon ja improvisaation.

Jo Needles oli esiintynyt televisiossa, mutta nyt Nono oli siellä melkein yhtä usein kuin studiossakin. Ei vain varsinaisissa musiikkiohjelmissa vaan myös esimerkiksi missikisojen, Euroviisujen ja Kivikasvojen tapaisessa miljoonayleisöjä keränneissä, mutta muusikkoa itseään ei niin innostavissa viihdeohjelmissa. Jussi Raittisen Syksyn Sävel -voitto Metsämökin tonttu -kappaleella 50 vuotta sitten toi lähetyksessä jänöasussa pomppineen Nonon hetkeksi koko kansan tietoisuuteen.

Myös mainoksiin hän teki musiikkia. Kaupalliset jutut eivät rassanneet, koska Nono otti ne “pelkkänä duunina”.

Sekä duunia että taiteellisempaa työskentelyä on riittänyt vanhoille päiville asti. Jonkinlaisena ympyrän sulkeutumisena voi pitää Nonon liittymistä Back to The Sixties -porukkaan vuosituhannen vaihteessa. Jo 90-luvulla Nono oli löytänyt uudestaan vanhan rakkautensa rautalangan, ja liittyi The Strangersiin, Suomen vanhimpaan rautalankayhtyeeseen, joka oli koottu vuonna -96 uudelleen Back to The Sixties – tapahtumaa varten.

PERUSTEELLISTA KIRJAA on kiintoisaa lukea, koska se laajenee spiraalin tavoin, ja ottaa huomaansa kulttuurisia ja yhteiskunnallisia juttuja paitsi kunkin aikakauden musiikista, bändeistä ja muusikoista, myös teknologiasta, muodista, tavoista ja värittää tätä kaikkea valokuvilla. Osa on Nonon itsensä ottamia, hänhän opiskeli aikoinaan myös valokuvausta Ateneumissa.

On hienoa, että myös nämä musiikin yleensä näkymättömiin jäävät duunarit pääsevät elämäkerran avulla valokeilaan. Toivottavasti tämä Nono Söderbergin opus rohkaisee muita tarttumaan kynään. Esimerkiksi Söderbergin ikätoverin ja kollegan Antero Jakoilan tekemisistä ja elämästä olisi kiintoisa saada samankaltainen kirjallinen dokumentti.