Novellikokoelma Köyhiä sukulaisia muistetaan Ulitskajan esikoisteoksena. Se julkaistiin vuonna jo 1993 Venäjän etsiessä turhaan itseään demokratiasta. Sen pahasti myöhässä olevan suomennoksen oheen on sentään lisätty pienoisromaani Sonetška (1995).

Kaikissa mukaan päässeissä tarinoissa seurataan tavallisen oloisia ihmisiä, enimmäkseen naisia, joilla on vahva yhteys metafyysiseen. Monet heistä ovat juutalaisia. Heillä on erityisen vaikeaa ateistisessa Neuvostoliitossa, jossa kaikki erilaisuus ja hengellisyys on virallisesti kielletty.

Säkenöivästä voimasta

Rivien välissä kritisoidaan voimakkaasti Neuvostoliittoa. Elämä jatkuu ja joskus jopa kukoistaa, vaikka poliittinen järjestelmä onkin mahdoton. Monia kohtia voi tulkita tästä näkökulmasta: ”Geneleä oli kohdannut hirvittävä onnettomuus: koko yksinkertainen, lujatekoinen ja järjellisesti rakentunut maailma oli menettänyt sisäiset yhteytensä ja muuttunut tunnistamattomaksi.” (s. 49)

Samaistumiseni Ulitskajan proosan tyylin olisi helpompaa, jos olisin kasvanut itänaapurimme kaltaisessa kaksoismerkitysten ja moraalisen hämmennyksen merkitsemässä maassa. Neuvostoliitto muokkasi voimakkaasti myös Ulitskajan itsensä identiteettiä. Hän esimerkiksi kuuluu ryhmään, jonka jäsenet ovat etnisesti ja kulttuurillisesti juutalaisia, mutta tunnustavat silti kristinuskoa.

Köyhien sukulaisten keskeisiksi valitut henkilöt hehkuvat selittämätöntä sisäistä varmuutta, mistä syystä heitä pidetään outoina. He kulkevat kaidalla tiellä poikkeamatta siltä. Heidän vahvuutensa perustuu heidän uskoonsa itseensä.

Tämän sielullisen voiman alkuperä jätetään arvoitukseksi ja lukijan pääteltäväksi, mikä luo tekstiin ristiriitaisen jännitteen: kirjailija pyrkii realismiin, mutta suosii samalla runollista tunnelmaa. Hänen hahmonsa eivät ole itsekkäitä ja irrallisia yksilöitä, kuten useat länsimaalaiset, vaan läheisemmässä yhteydessä maansa ja sukunsa historiaan.

Yksilön puolesta ja järjestelmää vastaan

Kaikki Köyhissä sukulaisissa on siis huolellisesti punnittua ja perusteltua. Moskovassa ja Israelissa asuva Ljudmila Ulitskaja on myös toistuvasti asettunut rohkeasti presidentti Vladimir Putinia vastaan. Kirjailija ei pelkää, mikä todistaa osaltaan Putinin diktatuurin olevan tulossa hitaasti tiensä päähän.

Köyhien sukulaisten kahdeksaa novellia seuraa lyhyt romaani Sonetška, jonka sankaritar kokee elävänsä todella vain lukiessaan kirjoja. Sitä tehdessä muu unohtuu: ”Hän vajosi kirjaan kuin tajuttomuustilaan, joka päättyi viimeisen sivun myötä.” (s. 123)

Ulitskajan kirjallisuudessa ei ole kuitenkaan kyse tällaisesta eskapismista, vaan hienovaraisesta hengellisyydestä ja poliittisuudesta. Hän on ajattelijana vahva ja varma. Köyhien sukulaisten sijaan suosittelen kuitenkin hänen pidempiä romaanejaan, kuten Daniel Steinia (2016), joka käsittelee holokaustia ja tavoittelee sovintoa suurten oppien, juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin, välille.

Ulitskajaa voisikin luonnehtia suureksi humanistiksi. Hän rakastaa ihmisiä ja heidän oikkujaan, kuten huomaa jo hänen tavastaan käsitellä esikoiskirjansa henkilöitä. Kieltäytyessään tuomitsemasta hän asettuu yksilön puolelle järjestelmää vastaan.

Hänen tuotantonsa valaa uskoa rakkauteen ja suvaitsevaisuuteen, vaikka kommunistit ja vanheneva Putin eivät niitä ehkä kannata. Ulitskajan hahmot löytävät lohtua yllättävistä paikoista: ”Keväisin hän käy Vostrjakovon hautausmaalla istuttamassa miehensä haudalle valkoisia kukkia, jotka eivät sinne koskaan kotiudu. […] Iltaisin hän asettaa kevyet sveitsiläiset lukulasit päärynämäisen turpealle nenälleen ja vajoaa suloisiin syvyyksiin, puistokäytävien varjoihin ja keväisiin vesiin.” (s. 186)