Kurkovin hittiromaani Kuolema ja pingviini ilmestyi meillä jo vuonna 2006. Hiljattaiset käännökset Harmaat mehiläiset ja Kuolleen miehen kaveri täydentävät aukkoista käsitystämme ukrainalaisesta nykyproosasta.

Juurettomista ja juroista ihmisistä kirjoittava Kurkov hallitsee monia rekistereitä, esimerkiksi suorasanaisen epiikan, mustan huumorin ja surrealismin. Kahden kulttuurin välissä viihtyvä tekijä kirjoittaa romaaninsa venäjäksi ja lehtiartikkelinsa ukrainaksi, korostaen näin toivomaansa kulttuurillista veljeyttä, joka ei tunnu ikävä kyllä enää mahdolliselta.

Kurkov syntyi Leningradissa, mutta on demokraattisten näkemystensä takia Venäjällä epätoivottu henkilö. Vuodesta 2014 käynnissä olleesta Ukrainan sodasta kertova Harmaat mehiläiset alkaa hänen kirjoittamallaan esipuheella. Siinä hän asettuu vastustamaan venäläistä imperialismia ja kertoo lyhyesti romaaninsa synnystä.

Romaanissa Ukrainan ja Venäjän välinen konflikti tuo väen yhteen heidän halustaan riippumatta. Sergeitš kituuttaa lähes autioituneessa itäisessä kotikylässään, kunnes lähtee pakon edessä – eli huolehtiessaan mehiläisistään – kohti etelää. Krim on putinistisen propagandan mukaan Venäjän pyhää maata, asia mitä Kurkov ironisoi: ”- Niin se on mennyt kuin Putin sanoi, nainen toisti. – Putin ei valehtele!” (s. 350)

Teos sijoittuu itäiseen ja eteläiseen Ukrainaan, Donetsin altaan niin kutsutulle harmaalle vyöhykkeelle ja Krimin niemimaalle. Edellistä ei hallitse kukaan, jälkimmäistä dominoi tällä hetkellä Venäjä. Kurkov peilaa väritöntä Donetsin allasta ja värikästä Krimiä toisiinsa. Jopa mehiläiset alkavat menettää värejään arkiseksi muuttuneen sotimisen takia.

KOSKA POLITIIKALLA on Venäjällä metafyysinen ulottuvuutensa, se on järkikeskusteluiden ulottumattomissa.

Harmaiden mehiläisten epäpoliittinen Sergeitš vetäytyy itseensä, mutta hänen henkisen ailahtelunsa ymmärtää, kun ottaa huomioon hänen ulkoisen maailmansa hajoamisen. Sota raivoaa, vaimo on jättänyt ja tytär jäänyt tuntemattomaksi, eikä eskapismi onnistu, kun jopa juomavedestä ja sähköstä on tullut luksusta. Jo pelkkä selviytyminen päivästä päivään on vaikeaa.

Sergeitšin paha olo näkyy etenkin hänen näkemissään levottomissa unissa, joissa pommit paukkuvat ja hirviöt riehuvat. Hän haluaisi vain huolehtia mehiläisistään, mutta se ei ole mahdollista, sillä historia on päättänyt toisin. Kuulostaa suurelliselta, mutta Kurkov on onneksi kiinnostuneempi tavallisista ihmisistä kuin niin sanotuista suurmiehistä. Jälkimmäiset lähinnä pönöttävät televisiossa.

Heitä todellisempi Sergeitš, jonka ajattelussa uskonnollinen kaipuu sekoittuu Neuvostoliitosta tarttuneisiin työläisihanteisiin, kärsii yksinäisyydestään ja ulkopuolisuudestaan. Hän pitää niistä kuitenkin kiinni, koska ne mahdollistavat oman rauhan: ”Tämä oli hänen tiensä, tie tilapäiseen majapaikkaan ja mehiläisten majapaikkaan. Ketään muuta siellä ei ollut eikä kuulunutkaan olla.” (s. 218)

Hän ei kiusaa ketään, mutta joutuu kerta toisensa jälkeen väärään paikkaan kansallisuutensa, uskomustensa, kielensä ja etnisyytensä takia. Hän vertaa itseään eksyneeseen mehiläiseen, joka ei pysty suorittamaan tehtäväänsä. Etenkin viranomaisten kanssa asioiminen osoittautuu kerta kaikkiaan mahdottomaksi: ”- Viranomaiset pitävät ihmisiä pilkkanaan niin kuin ennenkin. Nyt siihen on vain tullut lisäksi sotakin.” (s. 198)

Palkintoja maailmalla kerännyt Harmaat mehiläiset tuo vähäeleisesti esiin sotatoimien vaikuttamiksi joutuneiden siviilien arjen. Arja Pikkupeuran suomennos on loistava. Romaani on päähenkilönsä näköinen: viipyilevä, vetäytyvä ja kykenevä yllättävään viisauteen. Kirjan mittaan läheiseksi tulevassa Sergeitšissä maanläheisyys sekoittuu syvään viisauteen. Hän miettii: ”Tähdille on se ja sama, kenen yllä ne loistavat, kenen yötä valaisevat pistemäisillä lampuillaan.”

KURKOVIN VARHAISEMPAAN tuotantoon kuuluva pienoisromaani Kuolleen miehen kaveri tapahtuu puolestaan Kiovassa ja Ukrainan itsenäisyyden alkuaikoina.

Neuvostoliitto on romahtanut, mutta ajat pysyvät epävarmoina, eikä minäkertoja Tolja ole tyytyväinen tapahtumaköyhään elämäänsä. Hän ei halua tehdä itsemurhaa, mutta keksii, että pääsisi tapetuksi joutuessaan kärsimyksistään.

Kyse on vieläpä palkkamurhasta. Se todistaisi kolmekymppisen miehen eläneen täydemmin kuin mitä lähipiiri oli luullut. Hän päättelee: ”Olin niin kertakaikkisen mitääsanomaton ja tarpeeton tässä maailmassa, että se sai minut hyvälle tuulelle ja vakuuttuneeksi siitä, että ainoa oikea päätös oli kuolla.” (s. 25)

Vakavammassa Harmaissa mehiläisissä ja hirtehisemmässä Kuolleen miehen kaverissa on eri tyyleistä huolimatta jotain samaakin. Molempien keskushahmot ovat tylsähköjä ja tuskaisia tyyppejä, jotka heittäytyvät toisinaan filosofisiksi. Lisäksi kummassakin kirjassa tarinalla kestää lämmetä. On kuin seuraisi hitaasti kiehuvaa samovaaria.

Pitkähkön mittansa perustelevaan Harmaisiin mehiläisiin verrattuna Kuolleen miehen kaveri toimisi todennäköisesti paremmin novellina. Se tukeutuu vähän liikaa vaikutteisiinsa, kuten dostojevskilaiseen melodraamaan, eivätkä juonelliset yllätykset ole tarpeeksi herkullisia.

Kuolleen miehen kaverin Tolja sekaantuu absurdiin vyyhtiin, jossa hän palkkaa Afganistanin sodan veteraanin estämään aiemmin pestaamaansa palkkamurhaajaa tappamasta häntä. Ennen pitkää Tolja tajuaa halunneensa vain elää normaalisti ja viis veisaavansa ylimääräisestä jännityksestä, jota rikolliset hänen päiviinsä tuovat. Samaan aikaan toiseksi mieheksi tekeytyminen kiinnostaa häntä.

Romaanin sävyt vaihtelevat naljailevasta meditatiiviseen. Tiivis teksti, jonka Riku Toivola on suomentanut ammattimaisesti, ei silti ota kunnolla kierroksia lupaavan lähtöasetelmansa kehittämiseksi. Kurkov suitsii toimintaa kenties peläten sen muuttuvan liian epäuskottavaksi.

Tolja kärsii eksistentialistisesti. Tuntuu kuin sekä hänestä että hänen ympäristöstään puuttuisi palanen: ”Jotain puuttui, jotain yhtä välttämätöntä kuin vety veden hapelle.” (s. 61) Hän etsii vastauksia alamaailmasta, naisseikkailuista ja viinasta, mutta Kuolleen miehen kaverista puuttuu Kurkovin pääteosten kaltaista henkevyyttä. Se tuntuu sekä hapuilevalta että yliajatellulta.

On joka tapauksessa kiinnostavaa tutustua myös tähän häneltä käännettyyn kirjaan. Kurkov on paljosta velkaa venäläisen proosan mestareille, mutta onnistuu Harmaissa mehiläisissä paljon muussakin kuin vain imitoinnissa. Kuolleen miehen kaverista on sen sijaan lähinnä kirjalliseksi välipalaksi.