Goncourt-kirjallisuuspalkinnon vuonna 2020 voittaneessa Poikkeamassa on herkullinen juoni. Air Francen lento joutuu höykyttävään turbulenssiin ja kun perille New Yorkiin päästään, niin aika ja avaruus ovat vääristyneet. Kone kyytiläisineen on kopioitunut. Oudosta tilanteesta kiinnostuvat muun muassa tiedemiehet ja tiedusteluviranomaiset.

Poikkeamalla suurmenestyksestä nauttimaan päässyt Hervé Le Tellier (s. 1957) on ranskalainen kirjailija, matemaatikko, kielitieteilijä ja toimittaja. Hän toimii myös kokeellista kirjallisuutta tekevän OuLiPo-kollektiivin jäsenenä. Se tunnetaan erikoisista kirjaprojekteistaan, joissa tekijät sitoutuvat noudattamaan jotakin keinotekoista rajoitusta tai sääntöä. Esimerkiksi Georges Perec kirjoitti kuuluisan Katoaminen-romaaninsa (1969) ilman vokaalia e.

Suosion ymmärtää tosin muutenkin kuin vain virallisen tunnustuksen takia, sillä teos juuri sopivan mysteerinen ja yllätyksellinen. Le Tellier onnistuu luomaan yllättävän toimivan sekoituksen muun muassa tieteiskirjallisuutta, trilleriä ja taideromaania. Tyylilajista toiseen hypitään vaivatta.

TEKNISESTÄ TAITURUUDESTA todistaa myös Le Tellierin halu vaihtaa päähahmoaan jatkuvasti. Tapahtumia ei ole vaikea seurata, vaikka valokeila kohdistetaan vuorotellen esimerkiksi palkkamurhaajaan, asianajajaan, lentokapteeniin, kirjailijaan, lapsiperheeseen ja niin edelleen.

Henkilöiden persoonallisuuksia kuvaillaan yksityiskohtaisesti ja uskottavasti. Kaksoisolentojen tuominen näyttämölle vetää kuitenkin maton realistisen perusproosan alta ja pakottaa miettimään sen mielekkyyttä. Yksi Poikkeaman teemoista on tämä: kuvittelemme olevamme ainutlaatuisia ja kuolemattomia yksilöitä, vaikka tiedämme tällaisen ajattelun olevan potaskaa.

Toisena teemana käsitellään elämän sattumanvaraisuutta. Le Tellier ei ole Paul Auster, jolle kaikki tuntuu olevan silkkaa sattuman soittoa, mutta Poikkeama kulkee silti osin samoilla jäljillä. Missä määrin onni määrittelee kohtaloamme? Entä onko meillä vapaata tahtoa? Elämmekö kenties simulaatiossa? Poikkeamassa pyöritellyt kysymykset saavat pään pyörälle. Siinä ehdotetaan esimerkiksi, että ehkä ”elämä alkaa siitä, kun hoksaa, ettei elämää ole.” (s. 179)

Romaani kyseenalaistaa sekä todellisuuden luonteen että sitä jäljittelevän fiktion. Kumpaankaan ei voi välttämättä luottaa. Le Tellierin kirja sopii näin ollen täydellisesti vainoharhaiseen ja neuroottiseen aikaamme, jossa sosiaalinen media tuputtaa kaupallis-apokalyptisiä teesejään. Kumpi on lopulta todellisempi: arkinen minämme vai sosiaalisessa mediassa esitelty versio siitä?

OLENNAISINTA LIENEE se, että Poikkeaman lukeminen on erittäin nautinnollista. Sen vetävä kerronta viettelee lukijan siinä määrin, ettei hän välttämättä edes huomaa, miten korkeakirjallista romaania hän ahmii.Teoksen vaikeasti sulatettavat tapahtumat johtavat luonnollisesti massahysteriaan. Mopo karkaa käsistä etenkin maailmanloppuun uskovien kiihkomielisten keskuudessa. Mutta tavalliset pulliaisetkin pelästyvät. Miksi esimerkiksi tehdä töitä, jos kyseessä on vain simulaatio?

Mikä miellyttävintä, Le Tellier ei ole pelkkä kuiva älykkö, vaan antaa itselleen luvan hullutella viihdekirjallisuuden tyyliin, kuten erään salaliittoteorioihin mieltyneen kardinaalin kysyessä kopioituneesta lennosta: ”Onko kaiken takana Google?” (s. 163)

Mutta vaikka ranskalainen kirjailija hallitsee satiirin ja mustan huumorin, niin hän ei keskity pelkästään kolkkoon naureskeluun, vaan hallitsee myös vakavammat rekisterit: ”Ihmisen ei yksinkertaisesti vain pidä rakastaa, jos ei saa vastarakkautta. Miksi se on niin vaikeaa?” (s. 206)

Poikkeama muistuttaa ihmisten kollektiivisesta vastuusta, mutta ei lopulta juuri luota heidän hyväntahtoisuuteensa käsittämättömän, kuten yksilöllisen olemassaolon kyseenalaistumisen, edessä. Esimerkiksi ylimieliset ranskalaiset tai uunot yhdysvaltalaiset eivät pärjää yhtään sen paremmin. Sillä kun ”seitsemän miljardia ihmistä saa tietää, että he eivät ehkä olekaan olemassa, tilanne on tulenarka.” (s. 268)

Poikkeaman suomennoksesta vastaa tuottelias Lotta Toivanen, joka on kääntänyt muun muassa Édouard Louisia, Annie Ernaux’ta ja Éric Vuillardia viime vuosina. Toivanen on alansa valioita, eikä Poikkeamankaan suomennoksesta löydy moitittavaa.

Vuoden 2020 Goncourt-voittaja on rikas ja moniulotteinen teos, josta nauttivat sekä viihdykettä että pähkäiltävää etsivät. Näin itsevarmoja romaaneja tulee vastaan harvoin. Tartun siihen varmasti vielä monesti.