Taistelu kaupungin kasvottoman suunnittelukoneiston ja asukkaiden välillä lähiluonnon kohtalosta on kestänyt vuosia ja sitä käydään kaikkialla. Ja useimmiten byrokratia, se koneisto on perinyt voiton. Siispä on huudettava kovaa, jotta viesti tavoittaisi vihdoin suunnittelijoiden ja päättäjien korvat.

Toimittaja-tietokirjailija Jaana Kannisen ja valokuvataiteilija Sanni Sepon toimittamaan Huuto kaupunkiluonnon puolesta -kirjaan on koottu kymmenen esimerkkitapausta asukkaiden näkökulmasta. Nämä ”keissit” sijoittuvat tosin vain Helsingin alueelle, ikään kuin kuin muualla näitä ongelmia ei tunnettaisikaan. Toki pääkaupunki voisi mahdollisilla myönteisillä ratkaisuillaan toimia myös mallina muille kaupungeille.

ARKITODELLISUUDESTA etääntyneille virkamiehille ja poliitikoille kirja antaa havainnollisen ja konkreettisen kuvan siitä, miten tärkeäksi ihmiset lähiluonnon kokevat ja miten he ovat valmiita sen puolesta taistelemaan.

Kirjasta löytyykin kansalaisaktivismille oma lukunsa, jossa opastetaan rakentamisen monimutkaisiin kaavoituksiin ja niihin liittyviin säädöksiin – näin aktivisti pystyy haastamaan byrokraatteja näiden omilla aseilla.

Kirjassa myösesitetään tutkittua tietoa ja faktoja tukemaan ja perustelmaan sitä, miksi luonto tekee hyvää itse ihmiselle, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Lähimetsässä on helppoa ja halpaa ladata akut, ja esimerkiksi kosketus maaperän mikrobeihin vähentää taipumusta sairastuaersimerkiksi hengitystietulehduksiin, allergioihin ja astmaan. Luontosuhteen tulisi rakentua jo lapsuudessa, koska etäistä ja tuntematonta on vaikea vaalia ja kunnioittaa.

RAKENTAMISESTA SYNTYVIÄ ongelmia avataan kirjassa myös historiallisesta perspektiivistä. Teollistumisen aikaan 1800-luvun lopulla alettiin pystyttää ahtaita ja valottomia slummeja – tuloksena melkein umpeen rakennettuja keskuskortteleita. Puutarhamainen pientalorakentaminen nousi kuitenkin suosioon 1900-luvun ensimmäisella puoliskolla, mistä Helsingissä muistuttavat Käpylän, Kumpulan ja Vallilan puutaloalueet.

Nykyajan buumi on taas tiivis ja korkea rakentaminen, viileät ja virkistävät puistikot ovat kohta muisto vain. Suuri osa uusista asunnoista on sijoittajien ja rakennusyhtiöiden suosimaa tyyppiä, hyvin pieniä ja valottomia minikoteja, mikä niin ikään vahvistaa ahtauden tunnetta. Eli on käynnissä tietynlainen paluu 1800-luvulle, jolloin raha hallitsi pidäkkeettömästi kaikkea.

Helsingissä uudisrakentaminen lähtee enemmän pohjalta tiheämpään ja korkeammalle kuin väljästi ja luonnonläheisesti. (Kuva: Arja Jokiaho)

Kirjassa on myös puhe tässä yhteydessä radikaalista käsitteestä, kiertotaloudesta. Sen avulla voisi taistella menestyksekkäästi sekä ilmastonmuutosta että luontokatoa vastaan.

Kiertotalous tarkoittaa sitä, että kaupunkien kehittämisessä hyödynnetään se maanpinta, joka on jo ennestään valloitettu luonnolta, ihmisten käyttöön. Samalla palautetaan jo vallattua maanpintaa takaisin luonnonympäristöksi niin paljon kuin mahdollista. Esimerkiksi liikenneväylien alle jää paljon maanpintaa. Kirjan esittämä ideaali olisi, että ihmiset saataisiin halvoilla hinnoilla houkuteltua käyttämäön joukkoliikennettä, jolloin vapautuisi tieden alta tilaa. Sen päälle voitaisiin rakentaa asuntoja.

Rakentaminen tuottaa 40 prosenttia päästöistä, ja samalla vanhaa puretaan kiihtyvällä vauhdilla. Jos uuden rakentamisen sijaan vanhaa kunnostettaisiin ja otettaisiin uusiokäyttöön, päästöt vähenisivät.

Paljon tutkittua tietoa ja faktoja yleistajuisessa muodossa tarjoava Huuto kaupunkiluonnon puolesta olisi välttämätöntä ja antoisaa luettavaa myös kaikille näistä asioista päättäville poliitikoille ja päättäjille. Toivottavasti keskustelu kaupunkiluonnon merkityksestä jatkuu avoimena ja vuorovaikutteisen, jotta asioille myös tehdään jotakin asuinympäristöjen kannalta myönteistä.