”Tämä on romaani” -alaotsikolla varustettu uusi tarina on hybridi, joka leikittelee muodikkaasti autofiktiivisillä elementeillä. Siinä ystävättärien elokuvakerho K47, johon kuuluvat muun muassa sivuhahmot Haapkylä ja Malmivaara sekä päähahmo Alaharja, alkaa kuohuviinittelyn jälkeen ideoida omaa televisiodraamaansa. Alaharja pohtii: ”Sarja kuin sarja. Tärkeintä olisi kirjoittaa mahtava telkkarisarja eikä tehtailla enää yhtään romaania. Lopettaa kompastelevien kirjojen kirjoittaminen.” (s. 7)

Tämä ei ole tv-sarja -romaanin hahmojen sukunimet on lainattu oikeilta ruutukasvoilta, kuten Minna Haapkylältä, Laura Malmivaaralta ja Tommi Korpelalta. Fiktiivinen kirjailija Alaharja – ilman väliviivaa – hengailee näyttelijöiden, käsikirjoittajien, tuottajien ja ohjaajien kanssa. Hän haaveilee hylkäävänsä riippakiveksi osoittautuneen kirjallisuuden ja saavansa enemmän arvostusta tv:n puolella.

Lukija koukussa

Kyseessä onkin kokeneen, taitavan ja itsevarman kirjailijan taidonnäyte, josta ei löydy isoja vikoja. Elämän varjopuolista muistutetaan, mutta niistä ei tehdä liian suurta numeroa, aivan kuten En Saabissa. Uusi teos satirisoi suoratoistopalvelujen, ikuisen nuoruuden ja sosiaalisen median nykyaikaa. Vakavalla kirjallisuudella ei ole paikkaa tässä pelleilyssä. Kirjoja ei sitä paitsi ole edes aikaa lukea, kun pitää katsoa kaikki sarjat, ja pysyä siten ajan tasalla.

Ala-Harjan kertomuksessa arki ja populaarikulttuuri ovat samaa viihdettä, samaa kulutusta. Suhteellisuudentaju katoaa, kun harmaa todellisuus ja höttöinen viihde törmäävät toisiinsa. Pilveltä toiselle ei voikaan hyppiä ikuisesti. Riittämättömyyden tunne iskee vaihdevuosista kärsivään Alaharjaan, joka pelkää muiden ihmisten olevan lähes poikkeuksetta itseään nuorempia, kauniimpia, menestyneempiä ja älykkäämpiä. Sekä työelämän että vapaa-ajan vaatimus herkeämättömästä dynaamisuudesta ei ole kirjailijan juttu. Hän sättii itseään: ”Alaharja: ei reipas, ei iloinen ja aurinkoinen. Häntä nolottaa ja kaduttaa.”

Romaaninvakavampiin aiheisiin kuuluvat esimerkiksi ikääntyminen, naisten alistaminen miesten toimesta ja sukupolvien välinen kuilu, jota ei niin vain ylitetä. Pehmentävä huumori on puolestaanihanan kuivaa, vaikkakaan ei erityisen kekseliästä: ”Yläharja lukee kännykän näytöllä. Siinä ei lue isä, sillä Alaharja on antanut isälleen kutsumanimen. Äitiä hän kutsuu Suurharjaksi ja pikkuveljeä Keskiharjaksi.” (s. 92-93)

Tartu hetkeen

Jos elämä ei ole tarpeeksi mahtavaa, ainakaan selvin päin, niin onneksi viihde on. Se on lupaus loputtomasta sarjasta kimaltelevia hetkiä. Tämä ei ole tv-sarja -teoksen parissa aika kuluu kuin siivillä, mutta kovin suuria oivalluksia se ei sisällä. Autofiktiota on markkinoilla liikaa, eikä Ala-Harjan romaani tuo kovasta yrityksestä huolimatta lajityyppiin juuri uutta.

Kirjailijan rohkeutta, hänen heittäytymiskykyään, on joka tapauksessa taas pakko kehaista. Tämä ei ole tv-sarja -kirjassa kehotetaan laittamaan älypuhelimet pois, ja nauttimaan hetkestä: ”Antaa elämän vyöryä, antaa sen kuohua päälle. Kuolemaa ei voi pysäyttää, hetkeä ei vangita.”

Fakta ja fiktio vaihtelevat Ala-Harjan kirjassa välillä niin, ettei yhtä enää erota toisesta. Elokuvakerho esimerkiksi kuvittelee yhden jäsenensä kuoleman ja sitten se tapahtuu oikeasti: ”Manattiinko me kuolema esiin, Alaharja ajattelee sekunnin, hylkää ajatuksen, koska se tuntuu kauhealta.” (s. 222)

Romaani tuntuu silti pitkittyessään vähän liikaa kulttuuriväen sisäpiirivitsiltä. Muilla voi olla vaikeuksia saada teoksesta otetta, samaistua sen puolihumoristiseen ja puolivakavaan tuskailuun. Loppuhuipennuskin on rautalangasta väännetty. Itku pitkästä ilosta? Ei vaan klassisen draaman mukainen onnellinen loppu, jossa ei epäillä mitään, vaan nautitaan ”pitkästä, suorasta ilosta.”

William Shakespeare kirjoitti olemassaolosta näyttämönä ja ihmisistä näyttelijöinä. Poseeraamisen tarve on hänen päivistään vain lisääntynyt. Tämä ei ole tv-sarja kritisoi tätä ilmiötä, mutta myös nautiskelee sillä. Se tekee kirjasta ristiriitaisen. Onneksi fiktio elää ristiriidoista.