Aino Havukaisen ja Sami Toivosen luomat Tatu ja Patu lähtevät sarjan kahdeksannessatoista osassa tervehtimään Hääppölässä asuvaa Simo-setää. Reissu jännittää veljeksiä, sillä he eivät ole koskaan aikaisemmin matkustaneet junassa.

Matka sujuu taattuun outolalaiseen tyyliin pakkaamisesta lähtien. Tilan säästämisen nimissä pojat suoristavat eväsbanaaneja ja imeyttävät kaakaot pystyviikattuihin alushousuihin. Täydet matkalaukut pojat sitovat vyötärölle vyölaukun tyyliin.

Kreisi meno jatkuu junassa, jossa hämmennystä ja jännitystä aiheuttavat esimerkiksi matkalippujen tarkastus, ravintolavaunun olemassaolo ja vaunujen välillä kulkeminen. Onneksi mukana on hätärusinoita ja lohtupupu.

Kirjasta löytyy tarttumapintaa eri-ikäisille lukijoille. Pieniin lapsiin vetoaa poikien pöljä kahjoilu ja sanojen vääntely, kouluikäisiä ja aikuislukijoita kutkuttanee esimerkiksi Tatun ja Patun virallinen ja lähes kapulakielinen puhetapa. Veljesten sanavarastoon kuuluu esimerkiksi sellaisia sanoja kuin toimintaympäristö, hampaidenpuhdistusvälineistö ja avautumisprosessi.

Tuttuun tapaan kirjan värikäs kuvitus on riemukkaan runsas. Tutkittavaa ja visuaalisia vitsejä riittää aukeamalta toiselle ja lukukerrasta toiseen. Ihailua herättää se, että pieninkin yksityiskohta, ilme tai asento on piirretty yhtä paneutuneesti.

Tatu ja Patu – kirjoissa on aiemminkin hyödynnetty runsaasti sarjakuvaa, mutta nyt ensimmäistä kertaa koko tarina kerrotaan sarjakuvamuodossa. Ratkaisu on onnistunut ja sopii erinomaisesti kirjan vauhdikkaaseen aiheeseen. Kuvan ja sanan saumaton yhteistyö nostattaa tarinan upeaan lentoon!

Kauas kotoa

Matkalle lähtemisestä on kyse myös Katri Kirkkopellon kuvakirjassa Molli ja maan ääri.

Mollia vaivaa kaipuu kotipuutarhan muurin ulkopuolelle, metsään, joka kuiskii ja humisee. Sisu-ystävä diagnosoi Mollin tilan matkakuumeeksi ja suosittelee reissua Suureen metsään, maan ääreen.

Matkalla Molli tuntee olonsa välillä sisukkaaksi, välillä pieneksi ja itsensä kadottaneeksi. Kotiportin ulkopuolella on paljon vierasta ja outoa, josta on vaikea saada selvää. Onneksi matkalaukusta löytyy Sisun antama kirje, jonka avulla reitti takaisin kotiin löytyy helposti.

Ja millainen kotiinpaluu se onkaan! Sisu ei ollut unohtanut Mollia, vaan kertoo ikävöineensä ja halaa lujasti. Viisas ystävä jaksaa myös kuunnella matkatarinoita ja eläytyy niihin milloin myötätuntoisesti, milloin hämmästellen.

Molli- tarinoita markkinoidaan tunnetaitokasvatukseen sopivana kirjasarjana. Käsillä olevassa kirjassakin kuvataan tyylikkäästi kotipiirin ulkopuolelle kurottautumisen herättämiä tunteita, esimerkiksi rohkeutta, pelkoa, erilaisuutta kohtaan tunnettua ennakkoluuloisuutta ja koti-ikävää.

Pedagogisten ansioiden ohella Molli ja maa ääri on myös täysipainoinen (kuva)kirjallinen elämys.

Tunnelmaltaan sadunhohtoinen kuvitus kietoo pauloihinsa ensimmäiseltä aukeamalta lähtien. Metsäisen vihreän ja seesteisen sinisen seasta nousevat herkullisesti esiin Sisun loistavan keltainen takki ja punertavat marjat ja kukat.

Karvaiset hahmot ovat lempeän ja pehmeän oloisia, mutta ne eivät silti liukene taustaansa, vaan erottuvat siitä helposti. Ilmeet ja asennot kertovat pikaisellakin vilkaisulla hahmojen tunnetilat.

Kuvitus on hienosti yhteydessä tekstissä kerrottuun. Upea esimerkki tästä on aukeama, jossa pienen ja surkean näköinen Molli istuu rehevinä kukoistavien kasvien keskellä. Kuvasta näkyy heti, miten pelokkaaksi Molli yhtäkkiä itsensä tuntee. Metsä on sittenkin liian suuri ja Molli liian pieni.

Sadunomaisuus ja lempeä kujeellisuus ovat läsnä myös tekstissä. On suuri nautinto lukea hyvässä rytmissä kerrottua tarinaa, hihitellä hupsuille yksityiskohdille ja mietiskellä Mollin ja Sisun pieniä suuria oivalluksia.

Kuuntele minua!

Anja Portinin lastenromaani kiehtoo jo nimellään. Erisnimiosa viittaa venäläiseen fyysikkoon ja keksijään Aleksandr Stepanovitš Popoviin, joka tunnetaan yhtenä varhaisista radion kehittäjistä.

Kuunteleminen, kuuleminen ja kuulluksi tuleminen ovatkin yksinäisistä ja sivuutetuista lapsista kertovan kirjan keskiössä.

Tarinaansa kertoo yhdeksänvuotias Alfred, joka on melkein aina yksin kotona, sillä äitiä ei ole ja isä kiitää työmatkoilla. Alfred epäilee, että isä ei oikeasti näe eikä kuule häntä edes kotona ollessaan. Oma nimikään ei enää tunnu tutulta, kun sitä ei koskaan kuule sanottavan ääneen.

Unohdettuja, unettomia ja ehkä nälkäisiäkin lapsia on Alfredin kotikaupungissa muitakin. Yhden vanhemmat juovat, toisen kotona hallitsee inhottava isäpuoli.

Onneksi kaupungissa on myös Herkkäkorvaisia, jotka ovien ja seinien läpi kuulevat unohdettujen lasten huokaukset ja rientävät apuun. Yksi heistä on omenapuutarhuri ja lehdenjakaja Amanda Lehtimaja.

Alfred pääsee Amandan luokseen asumaan ja naisen houkuttelemana ryhtyy unohdettujen lasten auttajaksi itsekin. A.S. Popovin radiolähettimen avulla poika alkaa tehdä yksinäisten lasten piristykseksi öistä radiolähetystä.

Radio Popovin maailma asettuu valloittavasti jonnekin toden ja sadun rajamaille. Vakavista teemoista huolimatta kirjan tunnelma on lämmin ja välittävä. Tummuutta keventävät myös perinteisen lastenromaanin elementit: herkulliset syötävät, runsaana rönsyilevä puutarha, juhlat ja ihmisten kanssa kommunikoivat eläimet.

Kirjallisuuden ja lukemisen merkitys on tuotu tarinassa harvinaisen selväsanaisesti, mutta myös kauniisti esiin. Aiemmin lähinnä sanomalehtiä lukenut Alfred huomaa kirjojen voiman: ”Kun aloin lukea kirjoja, tajusin että voin olla osa ihan mitä tahansa maailmaa. Että voin hypätä ajasta ja paikasta toiseen, yhden ihmisen päästä toisen päähän”.

Radio Popov on hallittu ja psykologisesti tarkkanäköinen romaani, jossa kerronnan jännite säilyy läpi kirjan. Loppu on odotusten mukaisesti onnellinen, mutta ei imelä, vaan hyvää tekevän toiveikas.

Matkalla minuuteen

Muinaissuomalaiseen fantasiamaailmaan uppoudutaan Meri Luttisen esikoisteoksessa Myrskynsilmä. Päähenkilö on kuusitoistavuotias Kainu, joka aikuistumisriitissä saa tietää olevansa parantaja ja näkijä, Tietiä.

Tietiäksi paljastuminen sysää Kainussa liikkeelle identiteettikriisin, jota ei suinkaan helpota kyläläisten nuiva suhtautuminen. Kainu tuntee itsensä kummajaiseksi ja lähtee yhdessä voimaeläimensä, valkoisen suden kanssa etsimään itseään läheiseen Hohkalinnan kaupunkiin.

Elämä kaupungissakaan ei ole auvoista. Kuivuus kurittaa ja arkea varjostaa tyrannimainen linnanherra Vallittu, jonka vainoamaksi Kainukin joutuu.

Selviää, että syy tähän roikkuu Kainun kaulalla. Kainun kotikylän Tietiän antama hopeariipus, Myrskynsilmä, nimittäin paljastuu voimalliseksi taikaesineeksi. Korusta kuitenkin tiedetään liian vähän ja Kainun on lähdettävä myyttiseen Sarajalan kaupunkiin penkomaan lisätietoa.

Kainu hapuilee kohti ominta minuuttaan oikeastaan koko kirjan ajan. Tietiän rooli ja parantajan työssä tarvittava varmuus vahvistuvat Hohkalinnassa, Sarajalassa vietetty aika taas tarkentaa käsitystä omasta arvomaailmasta.

Monivaiheisen taipaleen aikana Kainu löytää oman laumansa: ystäviä, ehkä rakastetunkin. Myös suhde omiin vanhempiin, lapsuuden ystäviin ja muihin kotikylän ihmisiin selkeytyy. Kainulle syntyy vähitellen luonteva paikka sosiaalisissa verkostoissa.

Hallittuun ja ilahduttavan verettömään fantasiaan on kiedottu hienosti myös näkemisen teema. Luttinen muistuttaa, miten näkeminen ja todellisuuteen havahtuminen voi muuttaa maailmaa, mutta toisaalta mielen peili voi myös vääristää. Oikein näkeminen on haastavaa, sillä joskus todelta näyttävä on vain omien pelkojen heijastumaa.

Vastustamatonta imua

Siiri Enorannan edellinen teos, huima fantasiaseikkailu Tuhatkuolevan kirous oli yhtä lukemisen nautintoa. Hallitusti sommiteltu juoni polveili kauniisti ja kirjaa teki mieli ahmia eteenpäin valtavalla vauhdilla. Uskomatonta kyllä, Enorannan uusimmassa teoksessa vastustamatonta imua on vieläkin enemmän.

Kesämyrsky kertoo nuoruuden kynnyksellä olevasta, 13-vuotiaasta Andrew’sta, joka tuntee voimakasta vetoa yläluokkaiseen Joshiin. Poika on eliittikoululaisten jengin, Nokisiipien, itsevarma johtaja ja hemmotellun sellistityttö Penelopen isoveli.

Kesän alussa Andrew’n kohdalle osuu odottamaton onnenpotku. Pojan lastenpsykiatri-isä kutsutaan auttamaan mieleltään järkkynyttä Penelopea ja myös Andrew pääsee osallistumaan Joshin ja Penelopen perheen ylelliseen kartanoelämään.

Kesämyrskyn jännite kietoutuu paitsi Andrew’n ja Joshin suhteen kehittymisen, myös Penelopeen liittyvän arvoituksen ympärille. Tyttö väittää nähneensä raa’an murhan, mutta onko tytön mielen horjumiseen muitakin syitä? Mikä merkitys on sillä, ettei huippuopettaja huolinut Penelopea sello-oppilaakseen? Entä mitä oikein tapahtui Penelopen ja Nokisiipien vihollisjengin, Koppisten johtajan välillä?

Salaisuuksia, petollisuutta ja juonittelua tarinassa riittää, mutta Enoranta kerii mysteeriä hallitusti auki.  Aikatasolta toiselle liu’utaan elegantisti. Lukija pysyy kaiken aikaa selvillä, missä mennään, ja siirtymät ovat saumattomia.

Tuhatkuolevan kirous oli täysiveristä fantasiaa, johon kesti hetken päästä kunnolla sisään. Sama haaste ei vaivaa Kesämyrskyä. Tarinan todellisuus on tunnistettavampi, vaikka tämän hetken arkitodellisuuteen eivät toki kuulukaan salaperäisen indigon voimalla taivaalla ristiin rastiin liikkuvat, raharikkaiden käyttämät lenturit.

Kesämyrskyn vanhahtava, katosvuoteita, gramofoneja ja nahkakantisia kirjoja pursuileva maailma on ehyt ja kiehtova. Enorannalla on silmää pienille yksityiskohdille ja malttia hidastaa kerrontaa sopivilla hetkillä. Moniin aisteihin vetoavat pysäytyskuvat ovat komeita ja juuri sopivan viivytellen kerrottuja.

Esimerkiksi kuvaus jälkiruoan nautiskelusta saa suun vettymään ja aivot kihelmöimään: “Persikkajäätelöä valkosuklaakuvun sisässä, jotakin kirpeää kastiketta levottomana nauhana annoksen päällä, jokaiselle katettiin pieni terävä lusikka, jonka koristeellinen varsi kaivautui Andrew’n kämmeneen, kun hän painoi lusikan hitaasti läpi suklaisesta kuoresta. Kupu vastusti hänen liikettään pitkään ja sitten – tyydyttävä loksahdus – antoi periksi, lusikka upposi kylmään unelmaan. Andrew katsoi isää häikäistyneenä maistaessaan jäätelöä, kuin nestemäistä samettia kielen päällä”.

Kesämyrsky ei kuitenkaan tyydy olemaan vain taidokkaasti sommiteltu kuva tai jouhevasti etenevä seikkailu. Teos on runsas ja oivaltava myös temaattisesti. Ikiaikaisten ja universaalien rakkauden ja itsensä etsimisen teemojen lisäksi romaani antaa eväitä pohtia muun muassa yhteiskunnallista eriarvoisuutta ja tyttöjen kehollista itsemääräämisoikeutta.

Perinteisellä tavalla hyvän romaanin tunnistaa ainakin siitä, että sitä haluaa lukea nopeasti eteenpäin, mutta samalla sen ei haluaisi loppuvan koskaan. Kesämyrsky on juuri tällainen teos!

Marjo Jääskä