Kirjoittaja kuljettaa lukijoita kymmenessä Itämeren saaressa, alkaen Suomenlahdelta, Kotkan Varissaaresta ja päättyen Perämerelle, Hailuotoon. Kustakin saaresta Mikkanen poimii käsiteltäväksi jotain alueelle ominaista. Pellingissä patikoidaan Tove Janssonin jalanjäljillä, Rosalassa tutustutaan viikinkielämään ja Raippaluodossa ihmetellään Merenkurkun maankohoamisrannikkoa.

Mikkanen esittelee saaria kertomalla historiallista täsmätietoa ja pieniä tarinoita sekä jakamalla matkailuinfoa. Turistivinkkaus saattaa kuulostaa kummalliselta tämänkaltaisessa kirjassa, mutta ei ole sitä. Keskeiset tiedot saarille saapumisesta janäkemisen arvoisista paikoista on ujutettu tyylikkäästi kertovaan tekstiin.

Kirja inspiroi saarimatkailuun myös fiktiivisten tarinoiden kautta. Eloisat kertomukset silokallioilla, pitkospuilla ja kanervikoissa retkeilevistä perheistä ja ystävyksistä huokuvat vastustamatonta reissutunnelmaa.

Myös Seilin saareen liittyvä tarinakatkelma tuntuu kuuluvan vanhaan aikaan, sillä tarinassa mainittuja sairaala-asukkaita ei saarella ole ollut enää muutamaan vuosikymmeneen.

Tarinan kuvitus kuitenkin hämmentää, sillä Seilin saarella toisiinsa tutustuvat Aapeli ja Miina näyttävät selvästi tämän päivän lapsilta.

Muuten kuvituksesta ei ole kuin hyvää sanottavaa. Pehmeäpiirteiset, vihreää, sinistä ja maanläheistä ruskeaa tulvivat kuvat ovat aiheeseen sopivan merellisiä.

Varsinkin historiaan viittaavat kohdat kiehtovat. Ne lennättävät ensi vilkaisulla aikojen taakse.

Myös jokaisen luvun aloittava karttakuva on hyvä idea. Se antaa nopeasti alkuinformaation ja johdattaa luontevasti uuteen kohteeseen.

Pikakelaus Suomen menneisyyteen

Otavan panos Suomen lasten sivistämiseen on Kirsti Mannisen ja Juha Kuisman kirjoittama ja Jussi Kaakisen kuvittama Suomen lasten historia. Teos ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 2005, ja nyt siitä saadaan päivitetty versio.

Teos käy läpi Suomen historiaa viiden tuhannen vuoden takaisen vasarakirveskansan ajoista alkaen, ja kronologisesti nykypäivää lähestyen. Mennyt aika herää eloon paitsi sopiviin haukkapaloihin järjestetyilläfakta-aukeamilla myös niitä edeltävissä (selviytymis)tarinoissa, joissa näkökulmahenkilöinä seikkailevat suunnilleen teini-ikäiset lapset.

Kirjan 38 jaksoa esittelee maamme keskeisiä vaiheita, kuten eri aikoina käytyjä sotia, nälkävuosia, ensimmäisiä eduskuntavaaleja, kieltolakia ja Helsingin Olympialaisia.

Teoksen uuden laitoksen havaittavin muutos ovat uudet jaksot, jotka käsittelevät 1990-2010-lukujen ilmiöitä, muun muassa lamaa, Nokiaa, kierrätystä ja Internetiä. Pakolaisteema oli esillä jo vanhassa versiossa, mutta jakso on nyt uusittu kokonaan.

Suomen lasten historia on harkitusti koostettu läpileikkaus maamme menneisyydestä, ja herättää innostuksen historiaa kohtaan. Monipuolisesti valitut tietotärpit ja elämykselliset tarinat muodostavat yhdessä houkuttelevan kokonaisuuden.

Eläimet esiin

Juuri tuoreeltaan Tietöpöllö-palkinnolla huomioidun Vuokko Hurmeen ja kuvittaja Anni Nykäsen Timanttia tietoa – sarjan toista kirjaa ei voi kehua ytimeltäänjärin omaperäiseksi, eläimet kun ovat lastenkirjojen suosituimpia aiheita.

Yksinkertaisesti Eläinkirjaksi nimetty kuvatietokirja kuitenkin puoltaa paikkaansa monipuolisen lähestymistavan ja humoristisen kuvituksensa ansiosta.

Kirja esittelee eläimiä teemoittain, aukeama kerrallaan. Itsestään selvät ryhmät, kuten suuret, pienet, harvinaiset ja yleiset saavat seurakseen ”tieteen palvelijoita”, ”outojen töiden tekijöitä”, ”viihdyttäjiä” ja ”arvostettuja”. Kirja tutustuttaa esimerkiksi Intian pyhään lehmään, saimaannorppaan, hyttyseen ja kloonilammas Dollyyn.

Eläintietous ei siis rajoitu vain otusten elinympäristön, ruokavalion ja koon esittelyyn, vaan laajenee käsittelemään myös kulttuurisia ja yhteiskunnallisia puolia, kuten ihmisen toimien ja ilmastonmuutoksenvaikutusta eläimiin.

Erityisesti ilahduttaa eläinten hyväksikäytön kiihkoton, mutta selkeä kyseenalaistaminen. Hyötyeläimiä esittelevällä aukeamalla lapset esimerkiksi pohtivat vuoropuhelussa sitä, ”miksi kissaa ei saa satuttaa, mutta kalaa saa?”

Teos lähtee lentoon viimeistään Anni Nykäsen kuvien ansiosta. Eläinhahmot ovat todella ilmeikkäitä ja faktatietoja myötäilevät puhekuplakommentit hauskoja.

Aika paljon naurattaa esimerkiksi vuoristomaisemassa lentävä tiibetinhanhi, josta roikkuu jääpuikkoja ja joka julistaa ”perinteet kunniaan!”

Teksti kertoo, että lintu lentää muuttomatkallaan kahdesti vuodessa Himalajan yli. Hanhiparka on juuttunut haastavaan reittiin, sillä se periytyy kaukaa esivanhemmilta. Epäreilua kyllä, tuolloin vuoristo oli vasta muotoutumassa, eikä muuttoreitti ollut vielä erityisen hankala.

Teoskokonaisuus on hyvä esimerkki hauskuuden voimasta. Huumorilla on tietysti viihdearvonsa, mutta uskon, että kuvien ja tietotekstin onnistunut liitto auttaa myös kerrottujen asioiden omaksumisessa.