Rinnalla kulkevaa muusaa, josta haaveiltiin Tomi Kontion esikoiskokoelmassa Tanssisalitaivaan alla (1993), ei uudessa kirjassa enää ole, mutta rakkaus ottaa uusia muotoja.

Kontion kahdeksas runokokoelma Tunturin luokse, rakkaan toimii luontevana rinnakkaislukemisena hänen hiljattaisille luontovaelluskirjoilleen Kansallispuistojen kutsu (2020) ja Erämailla – Tarinoita ja tunnelmia pohjoisen Lapin kiveöiltä (2023). Teoskolmikkoa yhdistää lyyrinen tarkkuus.

Myös Tunturin luokse, rakkaan -kokoelmassa liikutaan Lapin koruttoman kauniissa maisemissa. Tunturit, kurjenkanervat ja joet edustavat siinä ulkoista, muistot sisäistä maailmaa. Menneisyys on tavoittamattomissa, mutta runojen puhuja ei ole uponnut kokonaan sisäiseen maailmaansa kuin suonsilmäkkeeseen tai syvään virtaan, vaan pystyy edelleen havainnoimaan ympäristöään.

OLLAAN PERUSASIOIDEN äärellä, sellaisen pyhyyden, jota ei löydy kylistä ja kaupungeista, ihmisten kokoontumispaikoilta. Kontio leimattiin 1990-luvulla lähiörunoilijaksi, Itä-Helsingin koruttomien maisemien kaunistelijaksi, mutta hän on irtautunut niistä tunnelmista aikaa sitten.

Tunturin luokse, rakkaan -säkeet ovat viimeisen päälle hiottuja. Niiden puhuja kärsii kosmisesta yksinäisyydestään, mutta ei ole sittenkään aivan yksin. Hänellä on poikansa, muistonsa ja luonto: ”Mikä on tuo utelias lintu, valoa pirskahteleva? / Hetken se lämmittää, laulaa, on meidän.”
Sitä paitsi matkaa on vielä taitettavana. Niin kauan kuin on elämää, on toivoa, jos ei muusta niin omasta seuraavasta havainnosta ja katkeamattomasta sukupolvien ketjusta. Isä miettii poikaansa: ”Hän on jo iso. Minä pieni, / surun pienentämä, kuin lapsi taas, / poikansa isä.”

Mittavaa runokokoelmaa voisi lainata melkein mistä tahansa kohdasta, niin tasaisen laadukas se on. Olisi hienoa kuulla Kontio lausumassa tarkkoja säkeitään äänikirjassa, koska hänen lukuäänensä on kaunis ja hiljainen, sen verran hauras, että jo se pakottaa keskittymään ja kuuntelemaan tarkasti.

Me olemme tässä maailmassa vain kerran. Koska jokainen havainto on ainutlaatuinen, emme saisi unohtua arkiseen kiireeseen. Minäkin, kyynistynyt kaupunkilainen, kävelen joskus metsässä ja ihmettelen, minne ahdistukseni, pysyväksi luulemani tunne, yhtäkkiä katosi. Luonto, vieras elementti, ottaa sen pois. Kontio on selvästi kokenut vastaavaa retkillään kansallispuistoissa ja erämaissa, kulkien aistit avoimina maastossa.

KONTIO VIIS VEISAA kokeellisuudesta. Hän kirjoittaa vanhahtavan lyyrisesti, mutta tämä ei ole moite. Kaikenlaiselle runoudelle on tilaa rikkaassa nykykirjallisuudessamme, myös Kontion kaltaisille parantumattomille romantikoille.

Hänellä on yksi jalka kummassakin virrassa: elämässä ja kuolemassa, rakkaudessa ja yksinäisyydessä. Hän kirjoittaa: ”Tuntuu kuin olisin osa ketjua, / täynnä pientä iloa, pientä surua. / Enkä tiedä, kumpi hehkuu minussa vahvempana, / elämä vai kuolema. / Kumpi korjaa minut, kumpi tekee ehjäksi, / kumpi tyhjäksi.”

Jaakopinpaini päättyy puolilohdulliseen päätelmään siitä, että kärsimys kuuluu olemassaoloon, eikä siltä voi välttyä edes vetäytymällä yksinäisyytensä. Parempi siis antaa ja osallistua. Runoissa kärsitään ikävästä, mutta raastava tunne on helpottunut hieman vuosien vieriessä, eikä enää lyö kokijaansa maahan antamatta mahdollisuutta nousta.

Romantiikan lisäksi Kontion kokoelma sisältää ekologisia teemoja. Siinä kannetaan huolta luonnon tuhoutumisesta valtion, monikansallisten yhtiöiden ja jopa ihan tavallisten turistien toimesta. Miten tämä kehityskulku pysäytetään? Entä miten me kaupunkilaiset lakkaisimme suhtautumasta luontoon pelkkänä eheyttävänä elämyksenä?

Tunturin luokse, rakkaan tuntuu läpikotaisin tutulta, mutta Kontio on niin varma kirjoittaja, ettei toisteisuus haittaa. Tänä vuonna tuli tosiaan kuluneeksi 30 vuotta hänen debyytistään runoilijana. Onkin vain sopivaa, että hän viittaa uudessa teoksessaan nuoruuteensa ja sinne jääneeseen idealistiseen runoilijaan: ”Joskus tuntureilla ei ole väriä. Joskus niitä ei näy. / Silloin ne juhlivat pilvien kanssa / tanssisalitaivaan alla.”

Kontio ei ole uudistava tai uudistuva runoilija, mutta hän liikkuu omassa kielessään kuin viimeistä sammalmätästä myöten tutuksi tulleessa aarniometsässä. Ja hänen seurassaan on ilo kulkea.