Palkittu politiikan aikakauslehti
36€/4kk

Kirjallisuus

Kirja-arvio: Miki Liukkonen kirjoittaa uusimmassaan rohkeasti ja kauniisti – melkein kaikki elämästä

Miki Liukkonen (s. 1989) on tulkitsijasta riippuen joko suurentelija tai erittäin kunnianhimoinen. Kenellekään ei kuitenkaan pitäisi tulla yllätyksenä, että hänen uusin romaaninsa Elämä: Esipuhe osoittautuu nimensä ja pituutensa (lyhennetyssäkin versiossa yli 1 000 sivua) puolesta melkoisen laveaksi.

Esa Mäkijärvi

Sanottakoon heti, ettei Elämä: Esipuhe varmastikaan muuta kenenkään mielipidettä Liukkosesta. Hän on joko maamme parhaita kirjailijoita tai yliarvostettu. Itse olen yhä edellisessä leirissä. Harva kirjoittaa yhtä rohkeasti, yllättävästi ja kauniisti.

Elämä: Esipuhe on Liukkosen keskittynein ja kielellisesti vakuuttavin kirja tähän asti, eräänlainen paranneltu versio O:sta (2017). Mutta mistä uusi teos kertoo? Vaikea sanoa lyhyesti ja tyhjentävästi, mutta siinä käsitellään samoja kulttuurillisia neurooseja kuin O:ssakin. Ärsykkeet hallitsevat meitä. Nykyään pitäisi olla tehokas nukkuessaankin ja vahtia herkeämättä sosiaalista mediaa.

Mistä meidän aikamme muistetaan? Kenties mikropiireistä, muoviesineistä ja lämmitettävistä einesaterioista? Ei kovin mairittelevaa. Elämä: Esipuheessa mietitään tätä ja kysytään lisäksi, ”mikä meistä tekee lopulta ihmisiä?” (s. 950)

Mysteeri vaatii perusteellista selvittelyä. Tuhannessa sivussa tutustutaan Classicin ja Torkswiftin perheisiin, yritetään siirtää ihmisen tietoisuus internetiin ja vietetään aikaa Wienin Kansainvälisessä Vaihtoehtoisessa Laitoksessa, jossa yritetään parantaa teknologian vieraannuttamia nykynuoria.

Höyryinen meno johtuu yhtä lailla sekavista hahmoista kuin Liukkosen maksimalismista. Hän paneutuu kaikkiin asioihin, kuten romaanin mitastakin voi päätellä, nautinnollisen ja tuskallisen tarkasti.

Tiheä tekstiviidakko

Elämä: Esipuhe-teoksen luoja on kokeellinen kirjailija, enemmän Thomas Pynchonin ja William Gassin perillinen kuin yhdenkään suomalaisen tekijän.Tähänkään Miki Liukkosen romaaniin ei ehkä kannata tarttua, jos ei ole kiinnostunut absurdista totuudesta ja pidä olemassaoloa naurettavana.

Kirjan maailma avautuuabstraktiksi, yksinäiseksi ja pakkomielteiseksi. Sen asukkaita on siunattu tai kirottukummallisella huumorintajulla. Mutta pelleilijät uskaltavat sanoa totuuden: ”Mitä järkeä lähteä jonnekin avaruuteen jos siitä tulee vain paska olo?” (s. 543)

KIRJAT
Miki Liukkonen:
Elämä: Esipuhe
WSOY 2021, 1035 s.

Elämä: Esipuhe on kuin umpeen kasvanut tekstiviidakko, jonka läpi lukijan pitää taistella tiensä viidakkoveitsellä päästäkseen kauniiden näkymien, kuten vesiputousten, äärelle. En täysin pidä tästä Liukkosen taiteellisesta ratkaisusta, mutta se on perusteltu, kuten kaikki muukin teoksessa.

Runollinen kerronta on loistavaa ja vyöryy päälle hyökyaaltona. Tuntuu silti siltä, että tällaisesta tavarasta nauttiakseen pitää olla jonkin sortin fetisisti, esimerkiksi proosaa työkseen arvosteleva kriitikko.

Toimisiko Elämä: Esipuhe lyhyempänä? Tuskin, sillä ”ylimääräisen” saksimisen jälkeen kirjasta ei jäisi paljoa jäljelle. Kokonaisuuden hahmottaminen vaatii joka tapauksessa rautaista keskittymiskykyä. Tai sitten romaania voi vainlueskella sieltä täältä, ensiluokkaisesta lauseesta nauttien.

Kiteytykset ja mahtavat jaksot on upotettu valkoista kohinaa edustavan muun sanailun sekaan. Eräs henkilöistä esimerkiksi järkeilee, ”että läsnäolon mahdottomuuden, oman itsensä löytämisen, koko minuuden hajautumisen ongelman taustalla olivat teknologian, eritoten informaatioteknologian sekä sosiaalisen sekasorron aikaansaama tiedon ja sitä kautta mahdollisuuksien ylitarjonta.” (s. 386-387)

Kenties enitenLiukkosen kirjassa vakuuttaa sen monipuolinen ajattelu. Liukkonen on kirjallinen kameleontti, jolla ei ole mitään vaikeuksia siirtyä hetkessä tunnelmasta toiseen. En tiedä ketään muuta kielemme yhtä kokonaisvaltaista käyttäjää. Vain Liukkonen voisi kirjoittaa näin: ”Ihminen on noin 80 prosenttia vettä, joten me olemme periaatteessa vain ahdistuneita kurkkuja…” (s. 190)

Todellisuuden kulissi

Miki Liukkonen keskittyyjälleen kirjoittamaan hahmojensa mielenterveydellisistä ongelmista, mutta tällä kertaa hänen romaanistaan löytyy aiempaa enemmän inhimillistä lämpöä. Erityisen koskettavasti hän kirjoittaa rikkinäisistä perheistä ja niiden jäsenten kyvyttömyydestä ymmärtää toisiaan.

Lisäksi tekijä kuvaa hienosti muun muassa hillojen valmistamista ja kalastusta, olkoonkin että niiden harrastajat ovat tarinassapahemman sortin neurootikkoja. Näistä jaksoista herää yhtä kaikki halu keittäähillojatai rynnätä lähimpään kalastusliikkeeseen ostamaan virveliä.

Perinteistä juonivetoista fiktiota Elämä: Esipuhe ei kuitenkaan ja tietenkään edusta. Todellisuutemme on monessa mielessä älytön, joten miksi meidän pitäisi kirjoittaa siitä klassisen loogisesti? Sitä paitsi todellisuus paljastuu Liukkosen romaanissa lähinnä kulissiksi Truman Show -elokuvan tai Philip K. Dickin teosten tapaan. Sekoaminen on tässä tilanteessa luonnollinen reaktio.

Elämä: Esipuhe on merkittävä romaani, vuoden parhaita, vaikka sen kokeellisuus karkottaakin varmaan monet lukijat. Harvojen kirjojen kohdalla allekirjoittaneella, paatuneella kriitikolla, loksahtaa suu auki hämmästyksestä, mutta kanssa niin kävi monta kertaa.

Jaa tämä artikkeli

Kommentit

Artikkeleita voi kommentoida yhden vuorokauden ajan julkaisuhetkestä. Kirjoita asiallisesti ja muita kunnioittaen. Ylläpito pidättää oikeuden poistaa sopimattomat viestit ja estää kirjoittajaa kommentoimasta.

Sähköpostiosoitteesi

Toimituksen valinnat

Palkittu politiikan aikakauslehti
36€/4kk

Huomasitko nämä?

Luetuimmat

Uusimmat

Toimituksen valinnat

Demokraatti

va. päätoimittaja: Rane Aunimo
Lähetä juttuvinkki →

Toimitus: PL 338, 00531 Helsinki, puh. 09 701 041

Arbetarbladet

Tf. chefredaktör: Topi Lappalainen
Kontakt →

Redaktion: Broholmsgatan 18-20 C, 00531 Helsingfors

Tietosuoja-asetukset

2018 DEMOKRAATTI
TIETOSUOJA- ja REKISTERISELOSTE