Sarkolan tarinassa seksuaalivähemmistöön kuuluva keski-ikäinen naiskertoja kärsii tarkoituksettomuuden tunteesta, hakeutuu vastaanotolle ja alkaa muodostaa fantasiaa miespsykiatristaan. Hän kuvittelee tämän täydellistä heteroelämää ja tekee siitä ihanteensa.

Eletään Helsingissä. Varallisuutta löytyy ja kulttuuripiireissä ollaan suvaitsevaisia, joten mistä johtuu, että minäkertoja kärsii tyytymättömyydestä? Asiaa selvitellään Psykiatrini-romaanissa aina psykoterapiassa asti, mutta kestävää ratkaisua kriisiin ei tahdo löytyä.

Hiotussa romaanissa pohdiskellaan muun muassa ihmisen muuttuvuutta. Onko hänen kohtalonsa pysyä luonteeltaan samana vai pelkääkö hän kenties mahdollisen muutoksen arvaamattomuutta? Psykiatri on sitä miltä, ettei ihmisen perusluontoa voi muuttaa, mutta sen voi oppia hyväksymään. Potilas vastustaa tätä käsitystä, vaikka ajattelee muuten melko mustavalkoisesti. Hänestä ihminen on elastisempi ja tätä jatkuvan muutoksen prosessia voi ehkä jopa ohjailla haluamaansa suuntaan.

SARKOLAN TAUSTA teatterissa näkyy Psykiatrini-kirjan näytelmällisyydessä. Kohtausasetelmasta ja dialogista toiseen siirrytään saumattomasti. Minäkertoja kuvittelee hysteerisesti epäonnistuneensa kaikessa paitsi vanhemmuudessa, sillä hänellä on ihanat nuoret kaksospojat aiemmasta avioliitostaan, eikä pysty olemaan vertaamatta omaa tilannettaan terapeutin kunnollisempaan arkeen.

Psykiatrinkin arvellaan avioeronneen kerran, mutta toisin kuin potilas, mies on löytänyt itselleen uuden, paremman kumppanin, ja nauttii häneen muodostamastaan yhteydestä muun muassa seksuaalisella tasolla.

Potilaan kerrotaan olevan pingottuneessa parisuhteessa Eeva-nimisen varatuomarin kanssa. He eivät ole samalla aaltopituudella, ja kertoja epäilee, että kenties hänen paikkansa olisi porvarillisessa heterosuhteessa. Se vastaisi paremmin hänen perhetaustaansa. Samaan aikaan potilas haaveilee työväenluokkaisuudesta, jossa hän voisi keskittyä toimimiseen ja unohtaa ylimääräisen ajattelun.

Kertojan työ näytelmäkirjailijana tuo romaaniin satiirista autofiktiivisyyttä. Hän jopa sanoo: ”Tiedätkö sen pettymyksen, kun lukee jotain lohdullista romaania, samastuu kertojaan, saa luottamusta siitä, että joku muukin on jossain kokenut jotain samaa kuin sinä, joku muukin on yhtä surullinen tai epätoivoinen?”

Pettymys syntyy siitä, kun kirjailija paljastuu henkilöhahmojaan vahvemmaksi. Psykiatrini-teos johdattelee pohdiskelemaan kertomakirjallisuuden luotettavuutta. Sen hahmot ovat näyttämöllä ja omien kehysryhmiensä vankeja, eikä heistä ole murtamaan kahleitaan.

Ei ole myöskään sattumaa, että psykiatri ja potilas jätetään nimeämättä. He kilvoittelevat keskenään romaanin keskeisen henkilön asemasta. Potilas vihjailee psykiatrille roolien vaihdosta ja huolestuu, kun mies vaikuttaa etäiseltä: ”Missä määrin hän jaksoi olla autenttisesti läsnä ja minusta kiinnostunut, jos asiakkaita oli viikossa monta kymmentä?” (s. 82)

Psykiatrista pidetään, sillä vaikka hän edustaa töykeämpää sukupuolta, hän kuuntelee, eikä kuvittele tietävänsä paremmin. Mutta kyse saattaa tosiaan olla kuvitelmasta. Todellisuudessa vastaanoton pitäjä on tavallisen näköinen ja vähän nasaalilla äänellä puhuva mies, ammattinsa arkkityyppinen edustaja.

MELKO PINNALLISESTA rupattelusta koostuvat psykiatriset sessiot johdattelevat potilaan analysoimaan itseään esimerkiksi suhteessaan kumppaniinsa, ystäviinsä ja vanhempiinsa. On helppo kuvitella, että oikeat psykiatrit lukevat Sarkolan romaania nyökytellen hyväksyvästi päätään ja tekevät innoissaan omia diagnoosejaan. Kirjailijan tiedot aihepiiristä tuntuvat olevan enemmän kuin riittävät.

Psykiatrini vuorottelee realistisen arkikerronnan ja minäkertojan harrastaman fabuloinnin välillä. Tasapaino säilyy, eikä teknisesti virheettömässä proosassa ole muuta mahdollista vikaa kuin se, ettei se ole rikkovuudessaan vaikkapa taannoisen terapiaromaanin, Laura Lindstedtin Ystäväni Natalian (2019), tasolla. Lindstedtin ja Sarkolan kaunokirjalliset tavoitteet ovat toki hyvin erilaisia.

Psykiatrini jää mieleen tyylipuhtaana suorituksena tekijänsä Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaaksi yltäneen esikoisromaanin Pääomani (2020) tavoin. Juuri tällaisena monet lukijat haluavat fiktionsa: kevyen ravistelevana, vaan ei pöyristyttävänä. Asiallisena ja hieman huvittavana. Sarkola purkaa itsevarmasti nykyisen kaupunkilaisuuden patologioita.