Muistaminen ja muistinpolitiikka ovat olleet viime vuosina runsaasti esillä historiantutkimuksessa niin meillä Suomessa kuin kansainvälisestikin. Tutkimusgenren fokus on kuitenkin ollut meillä lähinnä talvi- ja jatkosodassa ja maailmalla holokaustissa ja esimerkiksi Vietnamin sodassa.

Jyväskylän yliopiston historian professori Antero Holmila tarkastelee tänä keväänä ilmestyneessä uudessa kirjassaan kylmää sotaa juuri kokemusten, muistojen ja tunteiden kautta. Meillä tutkimuksessa tätä puolenvuosisadan aikaa on aiemmin tarkasteltu lähinnä poliittisen historian kautta.

Ennen Ukrainan sodan alkamista ja idän suhteiden katkeamista meillä käytiin viimeinen kierros suomettumiskeskustelua, jossa jälleen pohdittiin, elettiinkö Suomessa kylmän sodan vuosina liikaa kumarassa suurvaltanaapurin edessä. Holmilan mielestä suomettuminen on mustavalkoinen määritelmä puolenvuosisadan jaksolle kansakunnan historiassa. Ajan läpieläneiden ihmisten kertomukset kuvastavat sitä kuinka moninainen ja ristiriitojen täyttämä ajanjakso oli.

Suurimmalla osalla suomalaisia oli kylmän sodan vuosina Holmilan mukaan melko realistinen kuva Neuvostoliitosta. Elettiin suurvallan naapurissa ja oli juuri hävitty sota. Sen enempää YYA-sopimus kuin sen mukainen ystävyysliturgia eivät poistaneet huolta naapurin todellisista aikeista. Holmilan kirjasta käy toki ilmi, että viiteenkymmeneen vuoteen mahtui tunnelmaltaan hyvin erilaisia jaksoja. 1950-luvun ilmapiiriä hallitseva tapahtuma Stalinin kuoleman jälkeen oli Unkarin kansannousun kukistaminen vuonna 1956. Kun taas 1970-luvulla oli jo totuttu neuvostojärjestelmän olemassaoloon, eikä kanssakäyminen ollut enää niin väkinäistä. Kekkosen kuoleman jälkeen itänaapurista alettiin puhua kriittisemmin, mutta silti suurvallan loppu 1991 tuli yllätyksenä niin kadunmiehille kuin Suomen valtionjohdollekin.

MAAILMAN MAHDOLLINEN tuhoutuminen ydinsotaan, josta niin tiedemiehetkin kuin lehdistökin olivat kirjoittaneet jo heti Hiroshiman jälkeen 1940-luvun lopulla, nousi 1950-luvun alussa osaksi populaarikulttuuria. Sitä käsiteltiin kirjallisuuden kuin elokuvankin keinoin. Ydinsodan pelon ohella keskeiset suomalaisten muistot ajasta liittyvät usein Urho Kekkosen vahvaan vallankäyttöön. Moni muistaa myös 1960-luvun lopun opiskelijaradikalismin, vaikkei koko nuorisosukupolvi suinkaan ollut rauhanmarsseilla.

Keskeinen osa kylmän sodan eksoottistakin arkikokemusta oli matkailu rautaesiripun toiselle puolelle. Ensin Leningradin ja Tallinnan ja myöhemmin Moskovan ja Krimin turistikohteet tulivat monille suomalaisille tutuiksi. Neuvostoliitto toivoi vierailujen lisäävän arvostusta maan yhteiskuntajärjestelmää kohtaan. Usein vaikutus oli kuitenkin päinvastainen. Vain kovimmat kommunistit pystyivät sulkemaan silmänsä siltä harmaalta todellisuudelta, minkä he turistibussin ikkunasta näkivät. Suurimmalle osalle käynnit olivat vakuutuksia siitä, että puutteista huolimatta työläistenkin oli parempi elää kapitalistisessa Suomessa kuin sosialistisessa Neuvostoliitossa.

Holmila luo kirjansa lopussa lyhyen katsauksen nykyhetkeen, jossa 1990-luvun alun liennytys on enää kaukainen muisto. Kylmä sota alkoi uudestaan viimeistään elokuussa 2008, kun Venäjä ja Georgian välillä puhkesi sota. Venäjän hyökkäys Ukrainaan helmikuussa 2022 ja Suomen Nato-jäsenyys yhdistyvät monien mielessä kuitenkin toisen maailmansodan sijaan aikaan ennen vuotta 1991. Toki voi olla paikallaan kysyä, päättyikö kylmä sota todella 1990-luvun alussa, vai oliko konfliktissa vain Venäjän heikkoudesta seurannut suvantovaihe. Muutaman vuosikymmenen päästä historiantutkijat voinevat antaa paremman vastauksen tähän kysymykseen.