Tekijänsä järjestyksessä toinen romaani Saattaja sijoittuu kansallisten traumojemme avainhetkiin, mutta näkökulma ei ole tällä kertaa sotilaallinen ja miehinen.

Talvisodasta aina 1950-luvun puoliväliin asti ulottuvassa kirjassa seurataan Laina-nimistä nuorta naista, joka pestautuu vapaaehtoiseksi sairaanhoitajaksi loppuvuodesta 1939. Poikkeusolosuhteet, elämän ja kuoleman rajan hämärtyminen, pakottavat Lainan aikuistumaan ja vapauttavat hänet jähmeästä sovinnaisuudesta. Kuten hän muotoilee eräässä kirjeessään: ”Sota muuttaa näkökykyä.”

Saattajan teemoihin lukeutuvat muutokset, naisen seksuaalisuus ja rajojen ylittäminen. Laina päätyy harrastamaan seksiä monien rintamalta tuotujen ja menehtymäisillään olevien miesten kanssa. Hän tekee niin, koska on ”eri asia maata tavallisen pojan kanssa kuin kuolevan.” (s. 236) Laina, poikkeuksellisuutensa huomaava ja rooliinsa sisään kasvava nainen, näkee enemmän ja pidemmälle kuin muut: ”Olen saattaja. Tulen avuksi, kun joku takertuu maailmaan viimeisillä voimilla.” (s. 128)

Päähahmon mielenterveyden mahdollinen järkkyminen jätetään avoimeksi kysymykseksi. Sota, Karjalan luonto ja kuoleman jatkuva läsnäolo herättävät hänen viettinsä. Kliseistä, ehkä, mutta ei epäuskottavaa. Intensiivisesti kokeva, traumatisoituva ja unettomuudesta kärsivä Laina menettää joksikin aikaa kosketuksensa inhimillisyyteen: ”Laina ihmetteli, miten ihminen saattoi olla hellä toisille. Jos hän itse olisi kuolemassa, hänellä ei riittäisi muille ajatuksia. Tai niin hän luuli.” (s. 122)

ELFVINGIN ESIKOISROMAANIA Taivaat jotka ansaitsemme (2019) kiitettiin syvällisestä ajattelusta ja moitittiin perusteettomasta monimutkaisuudesta. Rakenteeltaan selkeämpi Saattaja osoittaa hänen kypsyneen kirjoittajana. Se on teknisessä mielessä moitteeton, mutta jää kakkoseksi vertailussa vastaavanlaisiin sotaromaaneihin kuten esimerkiksi Katja Ketun Kätilöön (2011) tai Rosa Liksomin Väylään (2021). Ketun ja Liksomin klassikot ovat toki sekä kielellisesti että tarinallisesti ylivertaisia.

Romanttisesti virittyneessä Saattajassa elämä ja kuolema käsitetään yhdeksi ja samaksi tanssiksi. Luonnosta kiinnostunut Laina samaistuu pääkallokiitäjään, kiitäjien heimoon kuuluvaan perhoslajiin, koska sekin kokee kiivaasti. Perhosen lyhyt hetki olemassa ja sen läpikäymät perusteelliset muodonmuutokset tuovat läheisesti mieleen Lainan vaiheet sodassa ja rauhassa.

Hyönteisten lisäksi ihmistä verrataan eläimeen. Sota sytyttää alkukantaiset vaistot, jotka konservatiivinen yhteiskunta on turhaan yrittänyt tukahduttaa. Laina spekuloi tappamisen ja naimisen olevan ”eläimen työtä ihmisessä.” (s. 183) Hänen ajattelunsa kypsyy kuitenkin romaanin mittaan, kiitos mullistavien kokemusten, ja hän päätyy mukavampaan teoriaan läheisyydestä: ”Me ihmiset voisimme olla keskenämme niin kuin luonto on sen tarkoittanut: helliä eläimiä.” (s. 254)

Tehdyn taustatyön huolellisuuden huomaa lukuisista uskottavista yksityiskohdista, mutta koska juuri seksuaalinen jännite määrittelee Saattajaa, se voisi periaatteessa sijoittua mihin tahansa poikkeustilanteeseen. Romaani ei jää mieleen omaperäisyydellään, mutta erilainen, itsepäinen ja itsenäinen Laina kannattelee tarinaa. Hän ylittää rajoja, mutta ei syöksy suoraan hulluuteen ja kuolemaan, kuten lampun valosta huumaantuva hyönteinen. Kolmannen persoonan kertoja säilyttää häneen analyyttisen etäisyyden: ”Historia katoaa, kun kärsimys polttaa muistilta jäljet.”

ENIMMÄKSEEN FATALISTINEN Saattaja koostuu sekä Lainan tarinasta että hänen ystävälleen Oskarille kirjoittamista kirjeistä. Niiden rustaaminen tuo Lainalle lohtua ja pitää hänet järjissään. Kuvioista kadonnut mies ilmentää teoksessa muun muassa miehistä ahdasmielisyyttä, jonka muurin läpi nainen yrittää murtautua. Maailmasta tulisi parempi paikka, jos sovinismi unohdettaisiin ja ihmiskunta riisuisi pakkopaitansa seksuaalisuuteen liittyvissä asioissa.

Sodan tapahtumat jättävät jälkensä ja kulkevat siitä selvinneiden mukana rauhaan. Siviilissä Laina, naimaton ja biologian opettajana työskentelevä nainen, herättää kummastusta ja pahennusta, mutta koska hän on enimmäkseen sinut itsensä kanssa, hän ei juuri välitä muiden ajatuksista.

Saattajan alku ja loppu kietoutuvat monitulkintaisesti toisiinsa. Syvästi levottomalle Lainalle käy todennäköisesti huonosti, mutta myös onnellisemmalle loppuelämälle jätetään mahdollisuus. Elfving kirjoittaa syvältä kouraisevia, synkkiä romaaneja, joissa pilkahtelee valoa. Yhtäältä tilanne on tämä: ”Kaikki katoaisi, Laina ajatteli, siinä oli sekä onni että julmuus.” (s. 239) Mutta toisaalta ihminen osoittautuu loputtoman kiinnostavaksi: ”Miten paljon hänessä riittikään ihmeteltävää, hän ei ollut tullut koskaan ajatelleeksi niin. Se imarteli häntä.” (s. 220)