Mika Kaurismäen pitkän elokuvan esikoisohjaus Arvottomat saa nyt itsenäisyyspäivänä uusintaensi-iltansa, ja on lähiviikkoina nähtävänä pienehköllä esitysvolyymillä valikoiduilla paikkakunnilla. Tähän sopivasti on tänä syksynä ilmestynyt Arvottomien teossa mukana olleiden Mikko Mattilan ja Raija Talvion koostama moniaineksinen kirja Arvottomat – Tärkeintä on lähteminen, joka on harvinainen lajissaan: valokuvavetoinen tietokirja, joka täyttää hyvän making of -dokumentin laatukriteerit.

OLEN MUUTAMASSA Arvottomia koskevassa ”jälkikirjoituksessani” liittänyt sille epiteetiksi ”suomalainen elokuva vuonna nolla”. Näin, koska Mika Kaurismäen ja hänen ympärillensä kokoaman nuoren, innokkaan ja taustoiltaan varsin heterogeenisen klaanin teos avasi ihan oikeasti uuden aikakauden kotimaisessa . Kun punk ja sen myötä syntynyt uusi, vapaalle tekemisen ilolle pohjaava nuorisokulttuuri sysäsivät 1970-lukua dogmaattisuudellaan rasittaneen taistolaisuuden armollisesti syrjään, syystalvella 1982 ensi-iltansa saanut Arvottomat teki samanhenkisine seuraajineen vastaavan tempun väsähtäneelle kotimaiselle elokuvalle.

Sama henki välittyy Arvottomat-kirjasta laidasta laitaan, uuden äärellä oltiin.

Jos ja kun Speden elokuvaa Pähkähullu Suomi (ohjaus Jukka Virtanen) ei lasketa lajityyppiin, Arvottomat oli ensimmäinen suomalainen pesunkestävä road movie. Tien päällä -elokuva, jossa liike on tärkeintä. Siksi sen tekotapakin oli poikkeuksellinen eli studiota ei kuvauksissa käytetty, ja kohtaukset kuvattiin tarinan kronologisessa järjestyksessä paikkakunnalta toiselle siirtyen. Koko työryhmä oli siis itsekin käytännössä kaiken aikaa tien päällä liki kaksi kuukautta. Tiivistetysti kuvaillen karavaani kulki reittiä Helsinki-Tampere-Karvia-Jyväskylä-Siilinjärvi-Kuopio-Kuhmo ja tokihan elokuvan grande finale kuvattiin Pariisissa.

Arvottomien kuvausryhmä valmiina tien päälle. Eturivissä ohjausassistentti Pauli Pentti, käsikirjoittaja/apulaisohjaaja Aki Kaurismäki ja järjestäjä Heikku Ukkonen, takarivissä ohjaaja Mika Kaurismäki, tuotantopäällikkö Jaakko Talaskivi, kuvaaja Timo Salminen ja äänittäjä Mikael Sievers. Keskellä lp-kannessa Mona Carita, jonka rooli kuvauspaikoilla paljastuu sekin Arvottomat-kirjassa.

Tuollainen tekotapa, jossa elokuvan kaikki keskeiset tekijät ovat koko ajan kimpassa liikkeellä on antanut oivat ainekset kirjalliselle making of -dokumentaatiolle. Vastaava olisi ollut mukava nähdä filmimuodossakin, mutta eivät tainneet rahkeet silloin riittää moiseen, kun suuri osa porukasta oli tekemässä ensimmäistä pitkää elokuvaansa. Onneksi koko revohka tallentui still-valokuvaajana mukana olleen Mikko Mattilan kuviin, joita kirjassa pitkästi toista sataa, iso osa ennen näkemättömiä. Mattilan tekemiä ovat myös kirjan haastattelut, joissa työryhmäläiset muistelevat värikästä prosessia.

Kirjan toinen tekijä on Arvottomissa leikkausassistenttina toiminut Raija Talvio, joka myöhemmin on toiminut muun muassa Aalto-yliopiston elokuvataiteen laitoksen käsikirjoituksen professorina ja Kaurismäen veljesten lähes kaikkien 1980-luvun elokuvien leikkaajana.

ARVOTTOMAT-KIRJA etenee samaa tahtia kuin filmiryhmä aikoinaan. Helsingistä lähdetään ja Pariisiin päädytään.

Elokuvan ikimuistoinen alku, jossa hurautetaan talvenharmaan Helsingin kantakaupungin yli Anssi Tikanmäen rokahtavaksi sovittaman Sibeliuksen Finlandian pauhatessa, tulee nyt seikkaperäisesti auotuksi, pientä tekijänoikeudellista kämmiä myöten.

Kirjallinen matkanteko on mukavasti poukkoilevaa, kun kohtalaisen runsaan haastateltavien joukon muistelot rönsyilevät sinne tänne, mutta se ei tee kirjasta sekavaa.

Elokuvan työprosessin kuvausta tukevat elävästi monet kirjan sivuilta löytyvät alkuperäiset dokumentit kuten tukihakemukset, käsikirjoitusliuskat, kuvausaikataulut, lehtileikkeet jne. Ne luovat oivallisesti myös ajankuvaa – siis ajalta ennen tietoteknistä mullistusta eli silloin, kun kirjainpari it viittasi tykistöön. elokuvat ja valokuvat kuvattiin filmille, tekstit hakattiin kirjoituskoneelta ja puhelimet olivat bakeliittia pöydällä.

Elokuvan idea tiivistyi Suomen elokuvasäätiölle jätetyssä tukihakemuksessa tähän tapaan: ”Arvottomien ensimmäinen päämäärä ja samalla velvollisuus on olla elokuva. Se pyrkii kuvaamaan muutaman ihmisen elämää tietyssä fiktiivisessä kuviossa tietyllä reaalilla aikavälillä. Lähtökohtana on ollut, että haluttaessa kertoa jotain ihmisestä ja elämästä, kommentoida yhteiskuntaa ja niin edelleen, on yhdentekevää, minkälaisen tarinan puitteissa se tapahtuu.”

Kun myönteinen rahoituspäätös oli marraskussa 1981 saatu, ryhdyttiin tuumasta toimeen. Homma alkoi olennaisuuksista. Mika Kaurismäki kertoo: ”Kun oli saatu tieto siitä, että leffa tehdään, ruvettiin etsimään autoja. Näin Hesarissa, että vanha Postin Volga oli myynnissä. Soitin siitä. Muistaakseni hinta oli 6 500 markkaa. Menin katsomaan, ja ostin pois, koska niitä oli myynnissä äärimmäisen harvoin.”

Kaksi Arvottomat-klassikkoa: Volga ja Hämeentien BaariBar.

TUO VOLGA on yksi Arvottomien sieluista, ja luultavasti Suomen tunnetuin elokuva-auto. Ensin viininpunainen, mutta tarinan kulussa valkoiseksi maalattava farmarimallinen neuvostoajokki vei päähenkilö Manne Ojaniemen värikkäälle matkalle halki poikki sellaisen Suomen, joka 1980-luvun alussa oli jo katoamassa.

Elokuvan sieluista puhuttaessa on murheellista, että yksi heistä eli Mannea näytellyt Matti Pellonpää ei ole kirjassa kertomassa omia muistojaan. Onneksi muut mukana olleet pääsevät taas kerran muistelemaan lämmöllä ”Peltsiä”. Tämän lyhyt (hämmentävä on tajuta, että Pellonpään poismenosta tulee ensi vuonna kuluneeksi jo 30 vuotta) mutta komea elokuvaura oikeastaan starttasi Arvottomien pääroolista. Samoin se oli ponnahduslauta myös tuolloiselle teatterikorkeakoululaiselle, Veeran naispääroolin tehneelle Pirkko Hämäläiselle.

Peltsin ohella monia muitakin työryhmän keskeisiä henkilöitä on jo poistunut keskuudestamme. Aika hiljattaina kuolleet Arvottomien ohjausassistentti ja monien myöhempien Kaurismäki-filmien tärkeä takapiru Pauli Pentti ja tie-elokuvaan ikonisen score-musiikin säveltänyt Anssi Tikanmäki ehtivät vielä viimeisinä aikoinaan kertoa omat muistonsa.

KIINNOSTAVIMPIA jaksoja Mattilan ja Talvion kirjassa ovat sen loppuluvut, joissa käsitellään Arvottomien ensi-iltatunnelmia, vastaanottoa ja aikalaiskollegojen reaktiota sekä elokuvan jälkeensä jättämää perintöä.

Näin Arvottomien tuloa muistelee elokuva- ja teatteriohjaaja Taru Mäkelä, joka oli tuolloin päässyt juuri opiskelemaan elokuvataiteen laitokselle: ”Suomalaisessa elokuvassa oli ollut se järkyttävä stalinistis-taistolainen tendenssi. Ne elokuvat olivat kamalia, mutta sitä ei saanut sanoa ääneen. Ne perustuivat sosialistiseen realismiin, joka oli päälle liimattua. Siihen kohtaa Arvottomat oli frische luft, raikasta ilmaa. Elokuva voi olla viihdyttävää ja kivaa. Eikä siinä ollut mitään sanomaa. Se oli vapaa poliittisesta liturgiasta, siinä vapaa ihminen kokee tunteita ilman, että niitä kanavoidaan jonkun prässin kautta.”

Niitä tunteita kanavoituu myös Mikko Mattilan mainioiden kuvian lomassa juoksutetuilla klipeillä Arvottomien dialogista. Noita klassikkorepliikkejä on pudoteltu elokuvakaraokeissa, niitä on viskottu baari-iltojen pulinoissa, niitä on liitetty lemmenviesteihin.

Arvottomat-kirja valaisee, että ihan omasta päästään käsikirjoittaja Aki Kaurismäki ei niitä vuoropuheluun tempaissut, vaan harjoitti lainaamisen taidetta. ”Vaikka ei rakkaus kuole. Se vain jättää meidät. Me siinä kuolemme.” Noin kuuluu elokuvan tunnetuin replia Mannen suusta, ja vähän laveamassa muodossa se löytyy William Faulknerin romaanista Villipalmut. Elokuvan kolmiodraaman kolmannen kulman eli Harrin (Juuso Hirvikangas) toteamus ”meidän ei tule suhtautua todellisuuteen sellaisena kuin se on, vaan sellaisena kuin se elää meidän unelmissamme” on varsin suoraan napattu tietysti Tshehovin Lokista. Mutta mitä välii!? Hienoa leffareplikointia yhtä kaikki.

Mattilan ja Talvion kirja antaa paljon meille Arvottomien hc-kuluttajille, jotka olemme sen ensi-illan aikaan teatterissa muutamaan otteeseen katsoneet ja sen jälkeen sitä videolta lukemattomat kerrat pyörittäneet. Suo se varmasti mukavia hetkiä vähän vähemmänkin tuota elokuvaa katsoneille. Täysien untuvikkojen kohdalta en tohdi lähteä arviomaan, mitä he kirjasta saavat. Ainakin hyviä anekdootteja, vaikka vauhdikkaaksi kasattu kokonaisuus muuten voi jättää jotkut ulkopuolisiksi.