Siirtyminen pientiloista suureen tehomaatalouteen alkoi siirtää samalla perinnemaisemia historiaan. Varsinainen perinnemaisemien kato alkoi 1960-luvulla, mutta vasta 1980-luvulta lähtien on tultu vähitellen tietoisiksi kadosta ja sen seurauksista.

Paradoksaalisesti perinnemaisematkin ovat ihmisen luontoon kajoamisen tulosta – mutta positiivisessa mielessä. Suomen varhaisen maatalouden perusta oli nyttemmin jo kadonnut kaskeaminen, jota ilnan niittyjä ei olisi olemassa lainkaan. Perinnemaisemat ovat niiton ja karjanlaiduntamisen tulosta, siis arvokasta kulttuuria, joka tässä tapauksessa tarkoittaa niittyjen ja laidunmaiden hoitoa ja vaalimista.

Huhdan kirjassa esitellään monenlaisia niittyjä, ketoja, nummia, hakamaita, metsälaitumia sekä uusympäristöjä.

Ihmisten luomilla uusympäristöillä on merkittävä rooli uhanalaisten kasvien uusina elinympäristöinä. Niitä ovat esimerkiksi pientareet, ratapenkereet, joutomaat, johtoaukeat, kaupunkipuistot ja linnoitusten vallit lähiympäristöineen. Ne tarjoavat pako- ja suojapaikan uhanalaisille lajeille, jotka muuten saattaisivat hävitä kokonaan. Uusympäristöt ovatkin lähes ainoa toivonpilkahdus tehomaatalouden hallitsemassa maankäytössä.

Lisäksi kirjassa kolutaan perinpohjin maamme kaupungit ja paikkakunnat idästä länteen ja etelästä pohjoiseen. Kirjassa myös viitataan alan aikaisempiin tutkijoihin, joista kulttuurikasvillisuuden tutkija Kaarlo Linkola (Pentti Linkolan isä) on eniten kirjassa esillä.

Perinnemaisemien kunnioitus ja vaaliminen muodossa tai toisesa on opettavaa ja kasvattavaa sen vuoksi, että luonnon ja asutuskulttuurin välinen vastakohtaisuus ja ristiriita on aina ollut merkittävä ympäristöämme koetellut häiriötekijä. Perinnemaisemat ovat esimerkki siitä, miten tämä ristiriita voidaan ratkaista siten, että siitä hyötyy sekä kauneutta ja virkistystä tarvitseva ihminen että luonto moninaisine lajeineen.