Heikkilän esikoisromaani Vapaus valita kohtalonsa käsittelee luonnollisesti Ranskan tasavallan tunnuslausetta – vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa. Teoksessa pohdiskellaan, onko näissä sanoissa kyse pelkästä sanahelinästä vai löytyykö niille myös syvempi merkitys.

Romaani alkaa, kun mellakkapoliisit keskeyttävät Nantesissa järjestettävät tanssibileet, ylireagoivat kohtaamaansa vastustukseen ja aiheuttavat kaaoksen. Eräs nuori mies kuolee ja tapausta aletaan selvittää, mutta se osoittautuu luultua laajemmaksi, monimutkaisemmaksi ja vaarallisemmaksi.

Tarina etenee kahdessa aikatasossa, Algerian sodan (1954-1962) jälkimainingeissa ja nykyhetkessä, jossa rikkaiden puolustajaksi kutsuttu Emmanuel Macron toimii Ranskan presidenttinä. Päähenkilöistä Lea on Pariisin eliittiyliopistossa opiskeleva ranskansuomalainen ja Anissa Nantesissa asuva ranskanalgerialainen. He ovat parhaita ystäviä, ja ranskalaisyhteisössä ulkopuolisia, eikä heillä ole samanlaisia oikeuksia muun muassa etnisten taustojensa takia.

Vapaus valita kohtalonsa on tyylikäs lukuromaani, eikä siinä ole lainkaan esikoisproosalle joskus ominaista hapuilua. Kirja vakuuttaa psykologisella uskottavuudellaan ja rakenteellaan, jossa tarinan langat solmitaan siististi yhteen. Voimaannuttavassa proosassa, toisin kuin ehkä todellisuudessa, korruptoituneet poliitikot ja väkivaltaiset poliisit joutuvat vastuuseen teoistaan.

Miksi Ranskalla menee huonosti? Syitä löytyy niin historiasta (Algerian sota) kuin pysyvämmistä ongelmista (rakenteellinen epätasa-arvo). Ranskalaisilla viranomaisilla ei tunnu olevan muita keinoja reagoida kansalaisten pahaan oloon kuin voimankäyttö. Järjestelmä ei ole myöskään erityisen halukas tutkimaan itseään.

Heikkilä esittää sekä tietokirjoissaan että tässä romaanissaan, että väkivalta johtaa uuteen väkivaltaan, viheliäiseen koston kierteeseen. Pariisin eliitti on Vapaus valita kohtalonsa -teoksen perusteella täysin pihalla maaseudun, katujen ja lähiöiden realiteeteista. Rikkaat ovat omasta mielestään ”kaikkien sääntöjen ja moraalisen paheksunnan ulottumattomissa.” (s. 123)

Nuoret haluavat muuttaa maailman ja vanhat säilyttää vallitsevan tilanteen. Maailma ei ole reilu paikka, romaanissa myönnetään, mutta sitä on edelleen mahdollista parantaa rohkeudella. Heikkilä muistuttaa meitä ajattelun ja toiminnan kuplista, joissa viihdymme, ja kehottaa meitä puhkaisemaan ne.

Esimerkiksi yliopistoa ja valtioita verrataan toimimattomiin perheisiin. Lealla ja Anissalla riittää selvitettävää yhteisöissään, mutta hienoa kyllä, he löytävät lopulta sisäistä rohkeutta tehdä oikein, niin epätäydellisiä kuin he ihmisinä ovatkin. Vaikeneminen ei auta. Yhteiskunnallisiin epäkohtiin puuttumalla korjataan samalla kätevästi myös henkilökohtaiset ongelmat.

Maailmaa parantamassa

Vapaus valita kohtalonsa on älykästä ja journalistisen napakkaa proosaa, mikä todistaa huolellisesta taustatyöstä. Näin eräs hahmo ajattelee Algeriasta: ”Miten oli ylipäätään mahdollista ikävöidä sellaista ihmistä tai paikkaa, jota ei ollut nähnyt tai kokenut? Toisaalta ehkä juuri siinä oli kaipauksen ydin. Ihmiset kaipasivat asioita, jotka olivat olemassa vain heidän mielikuvituksessaan.”

Joitakin voi häiritä henkilöhahmojen taipumus luennoida opettajamaisesti puhuessaan politiikasta, eikä kliseiltäkään vältytä. Ranskan muistutetaan olevan äänekäs ja Suomen hiljainen kulttuuri, mikä lienee selvää kaikille. Mutta nämä ovat kirjassa vain pieniä kauneusvirheitä.

Jos Ranskan ja Algerian kipeä suhde kiinnostaa, Vapaus valita kohtalonsa -kirjan rinnalle voi ottaa luettavaksi Kamel Daoudin esikoisromaanin Tapaus Mersault. Niissä molemmissa käsitellään ulkopuolisuutta hieman vastaavasti kuin Albert Camus teki klassikossaan Sivullinen.

Heikkilän näkökulma ihmisoikeudellisiin ja yhteiskunnallisiin asioihin on liberaali ja humanistinen. Hänen kanssaan on helppo olla samaa mieltä, mikä tosin tekee hänen romaanistaan yllätyksettömän. Siinä kommentoidaan käynnissä olevaa muutosta: ”Vuoden 1968 opiskelijasukupolvi väitti taistelleensa vapauden puolesta, mutta vaikutti haalineen sitä lähinnä itselleen. Seksuaalinen vallankumous oli kiertoilmaus lasten ahdistelulle, ja vaikenemisen laki tuntui Ranskassa koskevan niin raiskauksia kuin poliisiväkivaltaakin.”

Vapaus valita kohtalonsa etenee johdonmukaisesti, mitä voi pitää sekä vahvuutena että puutteena. Ajatukset annostellaan lukijalle valmiiksi pureskeltuna, eikä hänen anneta päätellä mitään itse. Periytyvät traumat, korruptio, eriarvoisuus ja muut tärkeät teemat käsitellään juurta jaksaen, mutta vähän mielikuvituksettomasti. Näin Heikkilän proosasta tuntuu vielä puuttuvan ripaus rohkeutta.