Ikipuut ja Hämmästys jakavat halun korostaa ihmistä erottamattomana osana luontoa. Jos me jatkamme ympäristön tuhoamista kaupunkien, parkkipaikkojen ja muun niin sanotun kehityksen tieltä, niin se johtaa ennen pitkää sivilisaatiomme loppuun.

Huolellisesti sommitellussa Hämmästyksessä esitetään kaksi tärkeää ydinkysymystä: miksi tehdä lapsia tähän maailmaan ja mitä vastata, kun lapset kysyvät vastuustamme maapallon tuhoamisessa? Kirjassa lainataan Carl Sagania, jonka mukaan maailmamme ”merkitys syntyy kysymystemme rohkeudesta ja vastaustemme syvyydestä.”

POWERSIN ROMAANISSA yliherkkyydestä ja -älykkyydestä kärsivä yhdeksänvuotias Robin kummastelee aikuisten välinpitämättömyyttä ja tyhmyyttä. Hänen isänsä Theo työskentelee astrobiologina ja tutkii ihmiskunnan mahdollisuuksia muuttaa avaruuteen, ilmeisesti sotkeaksemme asiat myös siellä.

Osin dystooppinen romaani sijoittuu lähitulevaisuuden Yhdysvaltoihin. Sitä hallitseetalouskasvun muun edelle laittava ja tiedettä vastustava hallitus, jonka presidentti on kuin ilmetty Donald Trump. Lääkettä poliittiseen myrkkyyn saadaan käyskentelemällä ihmeellisessä luonnossa, kuten Great Smoky Mountainsin kansallispuistossa.

Robinin äiti Alyssa, tarmokas ympäristöihminen, on kuollut parin vuoden takaisessa auto-onnettomuudessa. Isä yrittää auttaa pojan ryöpsähtelevää vihaa viemällä tämän kokeellisiin neurologisiin hoitoihin, mikä tuntuu toimivan, kun rauhoittunut Robin saa niiden avulla yhteyden äitiinsä.

Teoksen näkökulma on kertojana toimivan Theon. Hän on “tyypillinen biologi”: huono ihmisten kanssa ja osaava työssään. Hänen kyynisyytensä väsyttää lukijaa, eivätkä Alyssan idealistisuus ja Robinin epätoivoinen uteliaisuus tasapainota tarinaa tarpeeksi. Theo ei ole haastavasta ammatistaan huolimatta mikään ruudinkeksijä: ”Yhdeksän oli suuren muutoksen ikä. Ehkä ihmiskuntakin oli yhdeksänvuotias, ei vielä kovin iso mutta ei enää pikkulapsikaan. Näennäisesti hallinnassa mutta aina raivon partaalla.” (s. 79)

POWERSILLA RIITTÄÄ ideoita. Hänen halunsa miellyttää ympäristöihmisiä johtaa kuitenkin siihen, että romaanin julistus jää sekä ennalta-arvattavaksi että laimeaksi. Kirja ei kerro Yhdysvaltojen kulttuurisodasta, väännöstä liberaalien demokraattien ja konservatiivisten republikaanien välillä, vaan sisällissodasta, jota käydään toistaiseksi lähinnä sanoin.

Hämmästys on tarkoitettu empaattiseksi ja voimaa antavaksi kertomukseksi, mutta lopputulos on hapuileva ja jopa imelä. Taistelu tuulimyllyjä vastaan saa päähahmot tuntemaan itsensä kunnon ihmisiksi. Heidän hyvyyttään verrataan pahuuteen, jossa kaikki muut ovat joko tarkoituksella tai vaikenemalla mukana.

J. G. Ballard kutsui maapalloa ainoaksi vieraaksi planeetaksi (alien planet) ja Powers seuraa tätä ajatusta kuvaillessaan ihmiselämän absurdiutta. Moottoritiellä matelee kilometrien mittainen jono katumaastureita matkalla viimeisiin jäljellä oleviin erämaihin, amerikkalaisen luottokortin serveri sijaitsee ruotsalaisella tundralla ja teknologian orjat luovuttavat käyttödatansa suuryrityksille: ”Me tulevat kuolleet luovutamme melkein joka viikko sielustamme muutamia minuutteja tursuaviin arkistoihin.” (s. 76)

Mitä järkeä tässä kaikessa on? Ei mitään, Hämmästys vastaa ehkä jopa yllättävän lohduttomasti, ja tarjoaa vaihtoehdoksi lähinnä eskapismia. Parempi sulkea silmänsä tältä pelleilyltä kuin osallistua siihen. Great Smoky Mountainsin kansallispuistokaan ei osoittaudu paratiisiksi maan päällä, koska siellä törmää ihmisiin tai ainakin heidän jälkiinsä.

Powers kritisoi republikaanista elämäntapaa, johon kuuluu kuluttamista, aseita, uskontoa ja omahyväisyyttä. Hänen vastustuksensa sitä kohtaan ei ole kuitenkaan yhtä energistä ja kiinnostavaa kuin vaikkapa kollegallaan Jonathan Franzenilla, mikä saa kultaista keskitietä enimmäkseen kulkevan Hämmästys-romaanin sakkaamaan.

Niinpä romaanin lukijat valtaa hämmennys tavoitellun hämmästyksen sijaan. Powers tarkoittaa hyvää, mutta hänen jutuistaan puuttuu tällä kertaa ääntä ja vimmaa, eikä sanoista ole muuttamaan maailmaa. Hämmästys sisältää kauniita luontokuvauksia ja hyödyllistä tietoa, mutta itse tarina jää tylsäksi. Potentiaalinen ja idearikas romaani kärsii kummasti mielikuvituksettomuudesta.