Riikka Pulkkinen (s. 1980) kirjoittaa vastaavaa tapailevassa Lumo-romaanissaan lapsuuden ja aikuisuuden välillä tasapainoilevista nuorista. Valokeilaan asetetaan kuolleena kotitalonsa pihalta 17-vuotiaana löytyvä Philippa Laakso. Mitä hänelle on tapahtunut?

Lumossa käydään läpi Philippan elämää, tehdään surutyötä ja etsitään vastauksia hänen kuolemaansa. Tapaus osoittautuu mutkikkaaksi, sillä kuten kirjassa todetaan, jokaisessa ihmisessä riittää ulottuvuuksia. Ollaan Helsingissä, tarpeeksi isossa kaupungissa, jotta nuoret saavat olla villejä ja vapaita. Ihmetyttö Philippan kerrotaan koskettaneen monia ja tehneen heihin vaikutuksen. Liukas persoonallisuus tekee kuitenkin hänen ymmärtämisestään vaikeaa: ”Te ette tunne minua. […] Älkää luulkokaan.” (s. 18)

Pulkkisen psykologinen havainnointi on jälleen huippuluokkaa. Kun esimerkiksi Juha Itkosen vastaavan ikäisiä henkilöhahmoja seuranneessa romaanissa Seitsemäntoista (2010) kiinnitettiin huomiota nuorison ehdottomuuteen ja neuvottomuuteen, Pulkkisen tulkinnassa he ottavat asiat rennommin.

Romaanissa seurataan kuitenkin myös eri-ikäisiä aikuisia, kuten kolmekymppistä uraohjus Alinaa ja kahdeksankymppistä entistä aivokirurgi Axelia. Myös heidän läsnäolonsa teoksessa perustuu siihen, että he tunsivat ystävystyneensä Philippan kanssa.

LUMO AALTOILEE aaltoilee miellyttävästi kevyen viihteellisyyden ja raskaan korkeakirjallisen välillä. Näen jo silmissäni sen elokuvana. Romaanin kuvallinen tyyli ja episodimainen rakenne sopisivat lähes sellaisenaan valkokankaalle. Pulkkisen proosa on herkullista, sekä pilvenkeveää että lyijynraskasta. Sen soljuvuus, huolettomuus ja pakottomuus kielii pitkäjänteisestä ahkeroinnista. Kekseliäitä lauseita riittää: ”Oliver oli pakahtumaisillaan niin kuin olisi nielaissut palan aurinkoa.”

Jokaiselle jotakin -tyyppisessä kirjassa otetaan muun muassa kantaa naisten oikeuksiin. Philippa miettii: ”Pakko kysyä: miltähän näyttäisi oikeasti radikaali, vapaa nainen? Millainen hän olisi?” (s. 132) Ahtaisiin roolilokeroihinsa turhautunut Alina pohdiskelee puolestaan, että, ”miksei voisi olla olemassa vapauttavaa naisellista vihaa.”

Hahmot haluavat pohjimmiltaan samoja asioita: päästää irti kahleistaan ja saada yhteyden toisiinsa. Vallankäytön ongelmaa käsitellään esimerkiksi kliseisesti käyttäytyvien patriarkaalisten miesten ja jopa tekstin itsensä tasolla. Äidinkielenopettajahahmo – luonnollisesti mies – muistuttaa meitä siitä, ”että romaanissa ei ole aina selvää, kuka käyttää kertojan valtaa.” (s. 185)

MASENTAVUA JA UPEITA romaaneja tehtaillut itävaltalainen kirjailija Thomas Bernhard järkeili kaiken olevan ”naurettavaa, jos ajattelee kuolemaa.” Hän oli oikeassa, mutta kuten Lumossa muistutetaan, tämä naurettavuus ei tee olemassaolosta turhaa, vaan lähinnä hölmöä.

Philippan ruumiista ei löydetä jälkiä itsemurhasta tai rikoksesta. Kuolema vaikuttaa olleen luonnollinen. Hänen kauttaan Pulkkinen kehottaa meitä ihmettelemään maailmaa, olemaan utelias ja levittämään hyvää. Philippa oli rajaton, muut rajallisia. Hän otti elämän vastaan ihmeenä, ei sarjana toisiaan seuraavia katastrofeja. Hänen mielestään ”elämässä parasta on pauhu, kokeminen, se, kun rakkaus olemassaoloa kohtaan vyöryy ylitse niin voimakkaana, että tekee mieli aivastaa.”

Mutta koska näkökulma ei ole pelkästään hänen, niin Lumo avautuu laajemmaksi katsaukseksi erilaisiin tietoisuuksiin. Romaani nostaa esiin kysymyksen siitä, kummat ovat pahempia teeskentelijöitä: leikkivät lapset vai vakavat aikuiset? Vai olisiko molemmissa käyttäytymismalleissa kyse suojautumismekanismista, joka tekee olemassaolosta helpomman kestää?

Koukuttavan Lumon lukeminen on kuin söisi yhtä kyytiä ison pussillisen karkkia. Ahmimista ei voi lopettaa, vaikka rauhallisempi herkuttelu olisi järkevää.

Pulkkisella on silmää sekä elämän keveydelle että sen raskaudelle. Hänen romaaninsa vain paranevat. On piristävää lukea hänen proosaansa, jossa ei pelotella varmalla maailmanlopulla, vaan jossa kauneus ja rumuus vuorottelevat.