Palkittu politiikan aikakauslehti
41€/4kk

Kirjallisuus

Kirja-arvio: Riippuvaisuuksien aika – David Foster Wallacen järkäle on kaikin tavoin se aina janottu Suuri Amerikkalainen Romaani

Kustannustoimittaja Antti Arnkil kirjoitti taannoin Twitterissä, että suomentaja Tero Valkosen pitäisi saada Päättymättömästä riemusta Valkoisen Ruusun mitali kultaristein. En menisi ihan näin pitkälle, mutta Mikael Agricola -kääntäjäpalkinto ja ehkä rantatontti ovat mahdollisia.

Esa Mäkijärvi

David Foster Wallacen (1962–2008) päätyö Infinite Jest (1996), suomeksi Päättymätön riemu, on melkoinen järkäle. Siinä kritisoidaan viihteen ylivaltaa ja esitetään toive merkityksellisemmästä maailmasta. Suuri amerikkalainen romaani on sekä älykkäimpiä että vetävimpiä eteeni tulleita kirjoja.

Eräs suomennoksen olemassaolosta kehuja ansaitseva henkilö on Kari Hotakainen, jonka reippaasti myynyt Kimi Räikkösen elämäkerta antoi taloudellista vetoapua tähän projektiin. Hotakainen pisti Sanavalinta-yhtiönsä voittoja Päättymättömään riemuun, joten hänenkään seppelöimisensä ei olisi väärin.

Intensiivisessä ja kerronnallisesti kokeilevassa Wallacen romaanissa on neljä keskeistä tarinalinjaa, joissa seurataan Incandenzan sukua, huipputason tennisakatemiaa, päihderiippuvaisten asuntolaa ja quebeciläisiä terroristeja.

Meno tuo mieleen internet-aikaan päivitetyn Thomas Pynchonin. Pynchonin, Wallacen esikuvan, Painovoiman sateenkaarta ja sen inspiroimaa Päättymätöntä riemua pidettiin lähes mahdottomina kääntää, mutta niin vain molemmat ovat nyt saatavilla suomeksi.

Lähitulevaisuuteen sijoittuva Päättymätön riemu esittelee Yhdysvaltojen, Kanadan ja Meksikon käsittävän Pohjois-Amerikan liittovaltion. Se on antanut sponsoriyritysten nimetä vuodet ja sen kansalaiset ovat halukkaita viihdyttämään itsensä hengiltä.

KIRJAT
David Foster Wallace: Päättymätön riemu

Suomentanut Tero Valkonen
Siltala ja Sanavalinta 2020, 1 061 s.

Teoksen nimi Päättymätön riemu viittaa ylinautinnolliseen videomoduuliin, jonka katsomista ei voi lopettaa. Sitä kutsutaan kunnioittavasti Viihteeksi ja siihen viittaa myös suomennoksen ruman kannen hymynaama. Quebeciläiset separatistit kiinnostuvat moduulista ja aikovat käyttää sitä amerikkalaisia vastaan.

Erikoista, siis, eikä mikään muukaan tässä kirjassa ole tavallista. Päättymättömässä riemussa käsitellään vakavasti asioita, joille Wallace oli esikoisessaan The Broom of the System (1987) lähinnä pilaillut. Wallace tietää paljon, ehkä liikaakin, mutta hänen toisessa romaanissaan on raskauden lisäksi keveyttä.

Päättymätön riemu edustaa ”gigantismia” (elämäkerturi D.T. Maxin mukaan), maksimalismia tai ”megafiktiota”, joka mainittiin Wallacen eräässä novellissa. Kerronta muuttuu paasaamiseksi, mutta se on perusteltua, sillä kertojina toimivat erilaisista addiktioista ja neurooseista kärsivät henkilöt.

Tekijä naittaa teoksessaan onnistuneesti kokeellisen ja viihteelliseen fiktion. Lukija pakotetaan ponnistelemaan, mutta vaivaa näkee mielellään, koska palkinnot ovat niin suuria.

Wallacen päätyön lukeminen ajatuksella on joka tapauksessa vastaava urotyö kuin syventyminen Volter Kilven klassikkoon Alastalon salissa. Wallacen hengästyttävä tapa ajatella suorastaan hyökyy päälle Päättymättömän riemun joka sivulta. Kokemus on siksi samalla tapaa tyydyttävä ja uuvuttava kuin jos juoksisi ensimmäisen maratoninsa.

Epäonnistuneesta viihteestä

Infinite Jestin alaotsikko oli ”A Failed Entertainment” eli Epäonnistunut viihde. Se poistettiin, koska se ei vastannut kirjan sisältöä ja vihjasi, että teos on vain yksi kritisoimansa kulttuurin muoto, eikä sen vastalääkettä. Samuli Knuuti puhui tästä esseekokoelmassa Mitä David Foster Wallace tarkoittaa? (2015)

Knuuti määritteli Wallacen ilmaisun mukavaksi vaihteluksi Suomessa pitkään muodissa olleelle historialliselle realismille. Jos Wallace olisi halunnut tehdä Päättymättömästä riemusta pelkkää viihdettä, niin hän olisi voinut muotoilla sen yksinomaan trilleriksi, eikä keskittyä vaativampaan kerrontaan.

Knuuti, itsekin mestarillinen sanankäyttäjä, on kirjoittanut Päättymättömään riemuun jälkisanat. Hän huomauttaa esimerkiksi, että romaanista löytyy sen haastavuudesta huolimatta sekä science fictionin että trillerin elementtejä.

Rehellisyyteen pyrkivästä Päättymättömästä riemusta on silti vaikeampi saada otetta kuin tylsemmästä meikäläisestä proosasta. Suomalaisista nykyverrokeista tulevat mieleen lähinnä Miki Liukkonen ja Jani Saxell, molemmat wallacelaisen levottomuutensa takia, mutta hekin kalpenevat vertailussa.

Päättymätön riemu on hallitun maaninen, toisin kuin Liukkosen siitä vaikutteita ottanut O (2017), joka on lähinnä pelkästään maaninen.

Vaikka Wallace kieltäytyy yleensä antamasta vastauksia, niitäkin voi häneltä löytää: ”Yksi vahingollisista uskomuksista on se, jonka mukaan ihmiset muuttuvat erittäin iloisiksi, anteliaiksi ja toiset huomioon ottaviksi juuri ennen kuin nollaavat karttansa lopullisesti. Todellisuudessa itsemurhaa edeltävät tunnit ovat yleensä täynnä äärimmäistä itsekeskeisyyttä.” (s. 215)

Lopulliseen henkilökohtaiseen ratkaisuun itse päätynyt Wallace uskoi romanttisesti, että fiktion pitäisi auttaa meitä yksinäisyydessämme ja opettaa meitä sekä elämään että kuolemaan. Hänestä pelkkä viihde ei riitä ravitsemaan meitä henkisesti, vaan meidän pitää saada sisäämme muutakin.

Päättymättömässä riemussa tutkitaan sitä, miksi vaikea taide on niin tylsää ja viihdyttävä sisältö niin mukavaa. Wallace oli teemojensa puolesta aikaansa edellä, vaikka keskittyykin päätyössään puhumaan televisiosta, eikä nähnyt ennalta esimerkiksi sosiaalista mediaa. Hän kiteyttää: ”Viihde on sokea.” 

Wallace mainitsi kerran pelkäävänsä, että ihmiset eivät enää halua elää, jos he voivat vain katsoa. Näkeminen oli silmälaseja käyttäneelle kirjailijalle tärkeää ja hänen tuotannostaan huomaa palavan halun nähdä, tunkeutua asioiden ytimeen.

Päättymättömässä riemussa on hahmoja kuin Sodassa ja rauhassa ja amerikkalaisen teoksen pituuskin on 1800-luvun lukuromaanien tasolla. Ja sitten tulevat loppuviitteet, yli sata sivua selvennyksiä. Viitteet kuuluivat Wallacen maneereihin ja hän nautti saadessaan piehtaroida kiemuraisessa, lähes runon logiikkaa noudattavassa kielessä, joka eteni assosiaatiosta toiseen.

Tämän muistaen voikin kuulostaa erikoiselta, että Wallace esittää Päättymättömässä riemussa vaatimattoman toiveen siitä, että ehkä onni ja tasapaino löytyvät yksinkertaisista ajatuksista ja teoista. Anonyymeissä Alkoholisteissa mukana ollut kirjailija omaksui liikkeen latteat teesit, koska ymmärsi niiden takaa löytyvät perimmäiset totuudet.

Päättymättömän riemun eräänä aiheena on kärsimys tässä ja nyt, mutta monista kauheista asioista kerrotaan siinä hauskasti, kielen mahdollisuuksista nautiskellen. Suomennos on huippusuoritus ja Tero Valkosen uran kruunu.

Haastatellessani Valkosta hän väitti Wallacen jo 1990-luvun alussa työstämän mammuttiromaanin olevan nyt ajankohtaisempi kuin ilmestyessään. Väite pitää paikkansa, vaikka Päättymättömän riemun kaikkialla tupakoivien hahmojen sekä vanhan ja vieraan teknologian täyttämä maailma onkin melko erilainen kuin se missä elämme 2020-luvulla.

Me nykylukijat voimme löytää Päättymättömästä riemusta siitä aikoinaan huomaamatta jääneitä juttuja. Kirjan henkilöt esimerkiksi tuntuvat tietävän paljon, mutta heidän tietonsa ovat satunnaisia, aivan kuin he olisivat selailleet liikaa Wikipediaa.

Wallace antaa äänen addikteille, neurootikoille ja häviäjille, ihmisille joita ei voittamaan keskittyneessä Yhdysvalloissa virallisesti ole. Hänen kotimaansa ei ole menestyjä, vaan eskapistiseen kuluttamiseen kadonnut kulttuuri.

Järjen jälkeen

Päättymätön riemu sai aikalaiskriitikoilta ristiriitaisen vastaanoton ja heidän hämmennyksensä ymmärtää. Sirpaleinen romaani toimii kuitenkin paremmin nyt kuin vuonna 1996, koska vaikkapa sen jälkeen ilmestyneet televisiosarjat ovat opettaneet meitä sietämään kokeellisempaa kerrontaa.

Ironiattomuus, rehellisyys ja vilpittömyys olivat David Foster Wallacen tavoitteita. Se ei ollut helppoa, sillä ympäristömme ohjelmoi meidät näyttelemään ja olemaan ainakin osin epärehellisiä, kuten Päättymättömässä riemussa näytetään.

Tämä Bostonin AA-kerhon puheenvuoro voisi olla myös Wallacen kypsän kauden kirjallinen ohjelma: ”Homman nimi on se, että jos todella haluaa sanojensa vaikuttavan, täytyy puhua totta. Ei voi lähteä laskelmoidusti viihdyttämään, vaan täytyy puhua totta, suoraan ja puolustelematta. Ja niin ironiattomasti kuin mahdollista.” (s. 1 055)

Vähempikin sivumäärä riittäisi, mutta silloin Wallacen romaanista katoaisi maksimaalisuus, jolloin se alkaisi muistuttaa muita, vähäisempiä teoksia. Tekstistä kun  näkee, että sen tekijä tiesi mitä teki.

Wallacen koominen ja traaginen romaani on junnaava, mutta ei koskaan tyhjä tai tyhmä. Wallace huomauttaa, että meidät pelasti ennen viihteeltä lähinnä sen sympaattinen surkeus, mutta nyt, sen ollessa korkeatasoista, me haluamme sitä koko ajan lisää.

Jos viihteestä tulee täydellistä, kuten Päättymättömässä riemussa, mikään ei pelasta siltä. Elämästä tulee yhtä kuluttamista ja valitsemisen vapaus liittyy lähinnä kuluttamiseen liittyviin vaihtoehtoihin, kuten katsottavaan ohjelmaan.

Etenkin yhdysvaltalaiset katsovat omaavansa oikeuden nautintoon, eli tulemiseen viihdytetyiksi. Ongelma piilee siinä, että tätä mahdollisuutta puolustavat massat eivät ole valmiita ponnistelemaan saadakseen palkintonsa.

Wallace kritisoi viihdettä, jonka tarkoitus on itsensä unohtaminen, mutta ymmärtää kyllä sen arvon, koska nautti itsekin esimerkiksi aivottomista toimintaelokuvista. Ne olivat kuitenkin hänelle ennen kaikkea hyvää vastapainoa, ei elämän pääasiallinen sisältö.

Monet takertuvat kuitenkin viihteeseen kuin henkensä hädässä. Wallace varoittaa, että ”olemme valmiit ottamaan tai antamaan mitä vain, käyttämään mitä naamiota tahansa, jotta saamme kuulua joukkoon, olla osa jotakin emmekä joudu olemaan yksin, me nuoret.” 

Wallace tunsi monet käsittelemänsä asiat kipeän omakohtaisesti. Hän esimerkiksi kuvailee kirjassaan, miten ”kliinisesti masentunut ei kykene edes kuvittelemaan ketään tai mitään, joka olisi erillään siitä kaikenkattavasta tuskasta, joka häntä solu solulta jäytää. Kaikki maailman asiat ovat osa ongelmaa, johon ei ole ratkaisua. Se on yhden ihmisen kokoinen helvetti.” 

Tällaisen proosan edessä toinen kirjailija ei voi olla tuntematta ammatillista kateutta. Jos Päättymättömästä riemusta etsii suurennuslasin kanssa puutteita, ne liittyvät lähinnä siitä puuttuvaan normaaliin onneen sekä siihen, että kirjan seksiä käsittelevät kohdat ovat kuin kiimaisen murrosikäisen kynästä.

Ja oireellista tai ei, romaanin Amerikka on hullujen valkoisten miesten hallussa. Liittovaltio näyttäytyy teoksessa silti kaikessa rikkaudessaan ja älyttömyydessään, eli juuri siinä minkä muurin rakentamisesta puhuvat poliitikot haluavat kieltää.

Tuliko ikiliikkuja?

Parhaimmillaan Päättymätön riemu on parasta lukemaani proosaa ja huonoimmillaankin se aiheuttaa vain päänsärkyä. Sen maailma tuntuu tutulta. Ihmisyyttä leimaavat ”peruuttamattomasti nimenomaan empatian ja myötätunnon puute sekä haluttomuus ottaa toisen ihmisen kohtaamisen riskiä.” (s. 942)

Massiivinen materiaali pysyy hienosti kasassa. Wallacen raju omaperäisyys vakuuttaa, vaikka fiktion olemuksesta ei olisikaan hänen kanssaan samaa mieltä. Päättymätön riemu on juuri niin älykäs, hauska ja surullinen kuin tarkoitettiin.

Loppuun päästyään lukija on henkisesti ja fyysisesti yhtä loppu kuin raskaan urheilusuorituksen jälkeen. Tämäkään riemu ei ole kuitenkaan päättymätöntä, kuten minäkin Wallacen megaromaanista hengissä selvinneenä ja myös siitä jotakin ymmärtäneenä todistan.

Menenkin tästä lukemaan jotakin helpompaa. Mutta Päättymätön riemu jätti kyllä lähtemättömän jäljen, kuten luvattiin, ja palaan teoksen pariin heti, kun olen toipunut ensimmäisen kerran koettelemuksesta. Ehkä Wallace sittenkin keksi ikiliikkujan.

Jaa tämä artikkeli

Kommentit

Artikkeleita voi kommentoida yhden vuorokauden ajan julkaisuhetkestä. Kirjoita asiallisesti ja muita kunnioittaen. Ylläpito pidättää oikeuden poistaa sopimattomat viestit ja estää kirjoittajaa kommentoimasta.

Sähköpostiosoitteesi

Toimituksen valinnat

Palkittu politiikan aikakauslehti
41€/4kk

Toimituksen valinta

Rane Aunimo

Pääkirjoitukset
3.12.2020
Perussuomalaiset tukee linjallaan Unkarin ja Puolan räikeyksiä
Lue lisää

Luetuimmat

Uusimmat

Toimituksen valinnat

Demokraatti

va. päätoimittaja: Rane Aunimo
Lähetä juttuvinkki →

Toimitus: PL 338, 00531 Helsinki, puh. 09 701 041

Arbetarbladet

Chefredaktör: Johan Kvarnström
Kontakt →

Redaktion: Broholmsgatan 18-20 C, 00531 Helsingfors

2018 DEMOKRAATTI
TIETOSUOJA- ja REKISTERISELOSTE