Toinen asia on, että uskottavuus on väliin koetteilla.

ROMAANIN LÄHTÖKOHTA on vuosi 1958 ”Yöpakkasten” aikaan. Sofia Tähtinen on elänyt 26 vuotta jemmautuneena Elannon leipätehtaan työläiseksi, jottei hänen menneisyytensä Venäjällä paljastuisi. Kaikki muuttuu, kun KGB:n musta auto vie hänet Tehtaankadulle. Hän saa tarjouksen tavata muinainen miehensä ja lapsensa, jotka hän joutui 1932 jättämään Moskovaan. Ehtona on salaisen viestin vieminen Leningradiin. Tämän enempää en avaa juonta lukukokemuksen varmistamiseksi.

Päivi Lipponen on koonnut päähenkilönsä ympärille Juri Lotmanin semiotiikan käsittein mahdollisimman paljon informaatiota. Kokemukset piikana vanhan Venäjän merkkisuvun Jusupovien palatsissa, jolloin joutuu todistamaan munkki Grigori Rasputinin murhan, tutustuminen herrasväen kuskiin Borikseen, joka onkin inkeriläinen bolsevikki, tempautuminen tämän mukana salaisen järjestön tehtäviin ja Lokakuun vallankumouksen/-kaappauksen jälkeen opettajaksi ja propagandistiksi, ihan Stalinin liepeille. Kaikki tämä luo uuden identiteetin, Toveri Tähden. Mutta Sofia ei ole niitä työläisiä, jotka tankkaavat bolsujen harmaita alkeisvihkosia, vaan hän uskoo sokeasti Borista, rakkauden tähden, ja Puoluetta, joka on erehtymätön.

Boriksesta tulee tshekisti, osa Leninin suurta väkivaltakonetta, jolle entisten, eli aateliston ja porvariston tuhoaminen on kommunismin tekemistä. Samoin hän osallistuu kulakkien hävittämiseen ja viljan takavarikointiin, jopa kotikylässään. Kun kierrokset kovenevat, ja kommunistejakin aletaan syyttää tuholaisiksi ja ulkomaan agenteiksi, Sofian rakkauteen perustava mieli ei kestä suurta valhetta. Hän joutuu työleirille, josta pelastuu vakoojakoulutukseen.

Nämä vaiheet kirjoittaja esittää perustellusti takana laaja aineisto Gulagista ja koko siitä kollektiivisesta vainoharhasta kansanvihollisineen ja kiintiöpidätyksineen, johon leninismi-stalinismi jättiläismaan vei. Neuvostoliitto ja utopia kommunismista rakennettiin luiden päälle. Kommunistille se oli maailman vaarallisin paikka, kuten Sofia muistelee.

KIEHTOVAAN AIHEESEEN nähden lukija, mikäli on hiukankaan perehtynyt asiaan, panee paikoin kynän suuhun. Realistinen historiaromaani vaatii faktojen oikeellisuutta eli kirjoittajalta niin syvää paneutumista lähteisiin, ettei virheitä tule. Laajalle yleisölle tämä ei merkitse mitään, usein ei kustannustoimittajillekaan, mutta aina löytyy joku, joka tietää.

Tässä ei ole niinkään vaarallista, että suomen kielen taivutus paikoin ontuu eikä venäjä mene ihan nappiin, nimetkin ovat vähän sinne päin. Mutta kun Sofia tapaa toveri ”Koban” Pietarissa 1916, oli Stalin tosiasiassa tuolloin Siperian karkotuksessa. Vorkutan vankileiri taas ei ollut Siperiassa, vaan Euroopan puolella Komissa.

Suomessa ei 1932 ollut kuolemantuomiota rauhan aikana; sitä vasta puuhattiin vuodesta 1934, mutta tämä meneekin Boriksen piikkiin.

Sukkahousut tulivat Suomeen 60-luvulla, kun niistä tässä puhutaan jo 1958. Massaturismi neuvostokaupunkeihin alkoi samalla vuosikymmenellä, jolloin Norlynin Tornion tehtaan tuotteista tuli keskeinen osa mustan pörssin sortimentttia.

KGB on romaanissa yli vuosikymmenen ajastaan edellä puhuessaan 1958 Taisto Sinisalon ympärille ryhmittyneestä opiskelijaliikkeestä! Sinisalo oli tuolloin vasta SKP:n Kymenlaakson pieni piirisihteeri. ”Taistolaiset” on tunnetusti Hesarin poliittisen toimituksen 70-luvulla lanseeraama näppärä pilkkanimi.

Näissä alkaa epäillä tuottamuksellista historian karnevalisointia.

Tuntuu että tekijä ennenaikaistaa joitakin tapahtumia. Amerikansuomalaisia tuskin alkoi muuttaa työläisparatiisiin jo 1919, kun maassa käytiin vielä sisällissotaa neljäntoista ulkovallankin sekaantuessa menoon. Isommasti siirtolaisia Amerikasta ja Suomesta tuli 30-luvun alun pulakaudella. Laajamittaiset kulakkivainot alkoivat vasta 20-luvun lopulla, kun kollektivisointi ei sujunut vapaaehtoiselta pohjalta. Ukrainan nälkä, Holodomor tappoi miljoonia.

PALJON ON tekstissä varteenotettavaakin. Esimerkiksi vallankumouksen edellytys on postin ja lennättimen, valtionpankin ja rautatieasemien valtaus, sitten kaikki sujuu. Tässä nähdään, että nykyään kumous on mahdoton, jos ei pääse kybermaailmaan. Silloinkaan ei saa atomisoituja massoja mukaan.

Suuriruhtinas Jusupovin ja kenraali Rokossovskin keskustellessa Venäjän kannalta huonosti menevästä maailmansodasta romaani saa yllättävää ajankohtaisuuutta. Joukkojen taistelumoraali on kelvoton, huolto huono ja sotataidot surkeat. Kenraali lausuu: ”Tämä sota oli sittenkin hirmuinen virhe, vaikka toisin uskoin. Luulin, että se yhdistää Venäjän ja vahvistaa kansan luottamusta keisariin”. Etumerkin voi vaihtaa ”erikoisoperaatioon” Ukrainassa. Uskooko kansa enää pitkään tsaari Vladimir I:een?