Kun toinen koskettaa, alkaa lähentyminen, tien raivaus ja nautinta läpi inhimillisen viidakon, suuren tuntemattoman, läpi yhden kutsuvimman houkutuksen.

Seppo Järvisen tähänastisen elämän keskeinen suunnannäyttäjä runouden rinnalla, rakas vieruskumppani, on poissa. Yhden ainoan elämän olit kanssani -kokoelmassaan tekijä avaa pitkää, kaunista kokemusta. Tuntuu lohdulliselta lukea ja nähdä, miten se on riittänyt, ei lopu, kantaa.

Ristiriidat ovat uskonnollisesta vaikuttuneelle kokijalle muutakin kuin pelkkä kristillinen symboli, ristinpuu. Hänellä on nyt ”vastaanotto salaisessa huoneessa Jumalan kanssa, joka on tapansa mukaan myöhässä”. Siellä runon minä aikoo kaataa Jumalan niskaan epätoivon kiehuvan pikiämpärin. Hän on oivaltanut, miten synti ja viattomuus ovat aina vaa´assa tasapainossa. Hänelle taivaalta sataa lempeää, sadunkertojan lunta. On syy muistuttaa itseään: ”Rakenna suojatorni Perkeleen hyökkäyksiä vastaan.”

Eikä siinä myöskään kylmä, tuotteistava aika saa kokijasta toivomaansa maksajaa. Hiljaisuus on melua ja killinkien kilinää merkitsevämpää.

Kuin vastapainoksi kuoleman pääosalle, runon kokijan näkökentässä huojuu myös luonnon satavuotias, lehdetön haapa, monet linnut kertovat olemassaolosta tavallaan, enkelit pudottavat siipisulkansa.

Ja vilahtaapa kokoelmassa siellä täällä tekijältä tuttu rohkean  kaihtelematon aliminän ääni. Kuin tunteitaan ja oloaan puistellakseen Järvinen muistuttaa toisesta luonnostaan. Ota ruosteinen tadikko, ota rautakanki, kaiva… kiviä, hän uhoaa. Ilmaisu on hetkessä auki ja iskevä, onhan ”elämä nurinnarin”. Elämän ele on siinä liikahtanut ja tekijä, runoilija, paljastaa: ”sitten alkaa kirjoittaminen”.

Valikoiman lopussa on sekä huipennuksen aika että heräämisen enteitä. On armollinen hetki ilman fanfaareja, odotus. Muistista ei katoa mennyt yöllinen kevyt hengitys, tunne, miten maailmaa ”tuntematon voima veistää”.

Vaikuttava elämä on antanut runoilijalle paljon, kaiken, siihen mennessä.