Omaleimaisin juhlateos on Linnan oma ääni lähes 50 vuoden takaa. Liittyen Helsingin yliopiston Kotimaisen kirjallisuuden laitoksen kirjailijahaastattelusarjaan professori Pertti Virtaranta nauhoitti Linnaa kymmeniä tunteja vuosina 1973–74. Panu Rajala on toimittanut niistä käsillä olevan teoksen.

Finlaysonin työmiehen kirjallista alkua siivitti kirjastonjohtaja Mikko Mäkelän kirjailijapiiri, jossa kuoliaaksisaarnaaja Lauri Viidan irtauduttua puhuttiin kutsumuksesta. Alex Matsonin katekismus Romaanitaide (1947) nosti riman niin korkealle, että Linna lähes läkähtyi.

Filosofiassa matkaoppaana oli tärkein suomalainen mestari, looginen empiristi Eino Kaila. Nietzschen iloinen tiede ei Linnaa puhutellut, Schopenhauerin pessimismi kyllä. Pohjantähti-trilogia toimii Hegelin dialektisen heilurin tahtiin: alettuaan pysähtyneestä yhteiskuntatilasta, käytyään kriisin alhossa ihmiset oppivat elämään toimivana yhteiskuntana, vaikka ristiriidat, uuden siemen jää.

Tähän liittyy piirre, jota harvoin muistetaan: hevosten kärsimykset. Linna mainitsee ne monesti. Suomenhevonen kantoi sodan taakat rinnan miesten kanssa. Tuntemattomassa sotilaassa ne ikuistaa nostomies Korpela juuri ennen kaatumistaan vapauttaessaan korskuvan ajokkinsa aisoista.

Kiinnostavinta on, että Linna vaikenee romaanin sensuroinnista tai lievemmin sanoen editoinnista. Yrjö Varpio on selvittänyt prosessin tarkkaan sekä elämäkerrassaan 2006 että WSOY:n julkaistessa alkuperäisen käsikirjoituksen nimeltä Sotaromaani (2000). Poistot ovat vähäiset mutta oireelliset: sodan mielekkyyttä ei saanut epäillä.

Kalliit olivat Linnallakin laulujen lunnaat. Pohjantähti-prosessi poltti hänet loppuun. Kun mies vetää tupakkaa ja mustaa kahvia laiminlyöden kaiken muun paitsi kirjoittamisen, ei fysiikka eikä lopulta henkikään kestä. Veritulppa ja sydänvaivat estivät kirjailijantyön jatkamisen. Hän ei enää uskaltanut innostua vaativiin romaanihankkeiseen, syntyi enää esseitä. Esteenä oli myös saavutetun vuorenlaki: entisen veroista ei olisi tullut.

Oppineet mielensäpahoittajat

Linnan kustantaja WSOY julkaisee juhlan kunniaksi vankan niteen nykytutkijoiden ja kirjailijoiden tekstejä. Uutta paljon tutkitusta kirjailijasta antologia ei juurikaan anna, mutta kiintoisia tulkintoja kosolti.

Kun tekijöitä on 25, on valittava kiintoisimmat. Kokoelman päätoimittaja, Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden professori Jyrki Nummi on kirjoittanut johdannon lisäksi painokkaan tekstin Kadonneen imperiumin vastaisku, jossa hän tarkastelee  kritiikkiä Pohjantähden historiakuvaa kohtaan.

Ensimmäisen erän kirjailija oli itse käynyt 60-luvun taitteen ”professorikeskustelussa” toisen osan sisällissotakäsitystä vastaan pääosin Hufvudstadsbladetissa ja puheissaan. Hän muistelee tätä kamppailua perusteellisesti Virtarannalle. Tuolloin vastustajina olivat vapaussota- ja punakapinateorian yliopistolliset portinvartijat. Linnan kuoleman jälkeen taistoon riensi nuorempi akateeminen väki jatkaen vanhaa kiistaa Linnan näkemyksen kapeudesta, asiavirheistä, henkilöiden epäedustavuudesta ja historian vääristelystä. Sivistyssukujen vesaa Pentti Linkolaa närästi eepoksen satiirinen kuva Pentinkulman herrasväestä. Lasse Lehtinen ja Ilkka Volanen vyöryttivät esiin vallankumousteoriansa: punakaartit eivät nousseet aseisiin torpparikysymyksen takia, vaan bolsevikkien agitoimina koko vanhaa maailmaa vastaan.

Kirjallisuudentutkija Nummea ihmetyttää, että oppineeet ihmiset haksahtavat alkeisvirheeseen, kun kyse on fiktiosta, tehdyistä henkilöistä ja tapahtumista, joiden ei tarvitse vastata niin sanottua todellisuutta. Romaanit ovat realismia, jota leimaa tyypillisyys: hahmot ja tapahtumat ovat edustavia, siis toden näköisiä. Se ruhjova ylivoima, millä Linna tarkistaa menneisyytemme kipupisteet, nojaa lukevaan kansaan, joka ei etsi virheitä, vaan tosi esitystä historiasta.

Linna ilmaisi monesti lähtökohtansa, ensi kerran Ruotsin päälehden Dagens Nyheterin haastattelussa 13.11.1960: hän tahtoi murskata valkoisen valheen vapaussodasta. Hän ei halunnut antaa tasapuolista kuvaa, vaan palauttaa punaisten ihmisarvon. Häviö ei ollut häpeä, vaan se että heistä tehtiin kriminaalirikollisia valtiollisessa asiassa.

Kokoelmassa on muitakin erinomaisia tekstejä, kuten Kimmo Rentolan esitys kapinapolven 1968 kohtaamisesta Linnan pääteosten kanssa ja Pertti Haapalan arvio hänestä toisen tasavallan Topeliuksena, joka loi uuden kansallisen kertomuksen ja sodan sosiologiankin konekiväärijoukkueen pienoismaailmassa.