Toimittaja-kirjailija David Grannin kirjassa keskitytään Osage County -intiaanireservaattiin 1920-luvulla. Sieltä löytynyt öljy teki osageista satumaisen rikkaita, mutta johti samalla ikävyyksiin esimerkiksi intiaaniperinteiden unohtamisen ja rikosten muodossa.

Murhasarjan ympärillä pyörivä tarina kerrotaan useista näkökulmista. Olennaisimmat kuuluvat osagenainen Mollie Burkhartille ja liittovaltion agentti Tom Whitelle, joka lähetetään Oklahoman osavaltioon auttamaan vääryyksien kohteiksi joutuneita intiaaneja.

David Grann (s. 1967) kutsuu alkuperäiskansojen kohtelua Yhdysvaltojen perisynniksi. Osage-kansa, joka oli asuttanut suurta aluetta Keskilännessä, ajettiin 1870-luvulla koruttomammille seuduille. Heidän myöhempi onnekas rikastumisensa herätti valkoisissa kateutta. Maan rikkaudet kuuluvat meille, he ajattelivat, ja alkoivat punoa seuraavia juoniaan.

David Grann. (Kuva: Rebecca Mansell)

OSAGEITA KUOLI epäilyttävillä tavoilla 1910-luvulta 1930-luvulle eli juuri silloin, kun heidän reservaattinsa öljylähteet olivat tuottavimmillaan. Virallisesti puhuttiin parista kymmenestä murhasta, mutta kuten Grann saa selville, todellisuudessa mahdollisia murhia oli jopa satoja. Niitä tutkittiin leväperäisesti sekä paikallisten että kansallisten viranomaisten toimesta. Vasta liittovaltiopoliisin saapuminen Osage Countyyn johti vyyhdin osittaiseen ratkaisemiseen.

Mestariohjaaja Martin Scorsese sovitti Killers of the Flower Moonin viime vuonna ilmestyneeksi eeppiseksi elokuvaksi. Sekä kirjassa että filmissä varoitellaan Yhdysvaltojen ajautumisesta yhä kauemmas demokratian ja tasa-arvon ihanteistaan. Vaikka kertomuksen tapahtumat sijoittuvat sadan vuoden taakse, sen teemat resonoivat myös nykyhetkessä Donald Trumpin kamppaillessa paluusta tähtilipun maan presidentiksi.

On mukavaa, että Grannin ietoteos, joka ilmestyi englanniksi vuonna 2017, saatiin elokuvan saaman huomion ansiosta suomeksi. Sujuvasta, joskin anglismien täyttämästä käännöksestä vastaa Ari Väntänen.

Grann analysoi kotimaataan rasistiseksi ja sovinistiseksi. Siellä on lisäksi jaksettu vastustaa valtion sekaantumista kansalaisten yksityisiin asioihin. Pienten piirien suosiminen johti muun muassa siihen, että Yhdysvaltojen oikeuslaitos pysyi korruptoituneena pitkälle 1900-luvulle. Osage-reservaatti sijaitsi melko syrjässä, joten se oli melko lainsuojaton paikka, jossa valkoiset saivat tehdä muille melkeinpä mitä tahtoivat.

Omapäinen presidentti Theodore Roosevelt sanoi osageille aikoinaan, että hänen hallintonsa tulee olemaan intiaaneille pelkästään ystävä. Toisin kävi. Toisaalta Rooseveltin käskystä perustettu keskusrikospoliisi FBI oli lopulta ainoa taho, joka pystyi tuomaan osageille edes osittaista oikeutta.

ÖLJYVAROIHIN KÄSIKSI päässeitä intiaaneja vihattiin muun muassa siksi, että he kehtasivat elää yhteisöllisesti, eivätkä olleet kiinnostuneita yksityisomistamisesta. Intiaaneja holhottiin kekseliäästi: ”Yhdysvaltain hallitus väitti, että moni osage ei kyennyt käsittelemään rahaa, ja velvoitti intiaaniasiain viraston määrittelemään, keitä heimon jäseniä se piti kykenevänä hallinnoimaan rahastojaan.” (s. 60)

Ei ollut sattumaa, että Osage Countyssa rikollisten uhreiksi joutuivat vain rikkaat intiaanit. Harper’s-lehden toimittaja kiteytti kateellisten tunnot: ”Osageista on tulossa niin rikkaita, että asialle on tehtävä jotakin.”

Monet valkoiset, kuten Mollien mies Ernest, naivat intiaaneja päästäkseen käsiksi heidän omaisuuteensa. Tätä kokonaisoperaatiota kutsuttiin intiaanibisnekseksi. Siihen eivät osallistuneet pelkästään yksityishenkilöt, vaan monet yhteiskunnan sektorit, kuten Grann huomauttaa. William Hale, eräs intiaanimurhiin sekaantunut mies, sanoi oikeudessa kylmästi: ”Se oli minulle vain bisnestä.” (Mutta, kuten Grann saa selville, hänen pahuutensa ei ollut ainutlaatuista, vaan osageja murhattiin ajan saatossa paljon enemmän kuin on virallisesti arveltu.

Killers of the Flower Moon -kirja ja -elokuva eroavat toisistaan kahdessa tärkeässä suhteessa. Valkokankaalla Mollie pääsee paremmin esiin. Grann ei kohtele intiaaninaista epäkunnioittavasti, mutta hänen tekstissään Mollie on sivuhenkilö, josta saatava vaikutelma on hieman hyväuskoinen.

Tietokirja menee kuitenkin ansiokkaasti elokuvaa pidemmälle ja syvemmälle selvitellessään osagejen piinaa. Amerikan alkuperäiskansojen jyräys alkoi pian sen jälkeen, kun valkoiset olivat rantautuneet mantereelle. Esimerkiksi Yhdysvalloissa traumaa ei ole käsitelty läheskään tarpeeksi. Anteeksipyyntöjä on esitetty, mutta ne ovat olleet enemmän Alexander Stubbin ammoisen ”sori siitä ”-heiton tyyppisiä kuin vilpittömiä. Osageille maksetut korvauksetkin ovat olleet vahinkoihin suhteutettuna riittämättömiä.