Mukana valikoimassa ovat teokset Kuvanveistäjän tytär (1968), Kesäkirja (1972), Aurinkokaupunki (1974) ja Kunniallinen petkuttaja (1982). Ne eivät ole Janssonin päätöitä. Hän kirjoitti romaanit ruotsiksi, mutta ne ovat tässä Kristiina Kivivuoren ja Kyllikki Härkäpään huolellisina suomennoksina. Kirjojen julkaiseminen uudelleen on tervetullutta, sillä niitä ei ole ollut hetkeen kunnolla saatavina.

Janssonin proosa on helppolukuista ja ironista. Henkilöinä nähdään taiteilijoita ja teksteissä vilahtelee omaelämäkerrallisia yksityiskohtia.

Ihme ja kumma

Tove Janssonin Valitut romaanit ja aiempi Valitut novellit täydentävät toisiaan. Ne myös sulautuvat yhteen, sillä niiden tyyli on lähes sama. Suru ja huumori vuorottelevat: ”Seuraavana päivänä sitä aina kaipaa mutta ei oikein tiedä mitä. Lopulta tulee mieleen, että jospa se on silli. Ja sitten mennään taas komeroon katsomaan ja siellä on kuin onkin silliä.”

Jansson käsittelee kevyen suodattimen läpi raskaita aiheita, kuten ulkopuolisuutta ja tunnetta riittämättömyydestä. Hänen proosansa on luotettavaa, joskin melko yllätyksetöntä, ja siinä on surullinen pohjavire. Elämä mielletään ihmeelliseksi, jopa taianomaiseksi, mutta sen tiedetään olevan lyhyt.

Kuvanveistäjän tyttäressä Helsinki ja Kesäkirjassa saaristo ovat romanttisia paikkoja, joissa tapahtuu jokapäiväisiä ihmeitä. Hahmojen vilkas mielikuvitus selättää harmaan todellisuuden ja tekee maailmasta värikkään. Näinkin kaiken voi nähdä: kuin lapsi tai aistinsa herkistänyt taiteilija.

Aurinkokaupunki -romaani on erilainen. Se sijoittuu eläkeläisten kansoittamaan aurinkoiseen Floridaan. Vanhuksia seurataan eläytyen, mutta vaikka Aurinkokaupungissa on hahmoihin liittyviä teräviä huomioita, sen tarina ei kanna.

Pieneen ruotsalaiseen kylään sijoittuva Kunniallinen petkuttaja on parempi, vaikka siinäkään ei päästä puusta pitkään, vaan junnataan liikaa paikoillaan. Teoksessa puidaan ihmisten vaikeutta luottaa toisiinsa ja päästä lähelle.

Neljästä romaanista syntyy vaikutelma, että ne ovat kuriositeetteja, eivätkä yllä Janssonin muiden töiden tasolle. Tavatut henkilöt ovat pikkumaisia, mutta eivät pahoja, mikä tekee kirjoista naiiveja.

Monilahjakkaalta Janssonilta puuttui se viimeinen puristus, joka olisi nostanut hänet ensiluokkaiseksi prosaistiksi. Hän oli kertojana luonteva, mutta lopulta turhan mukava tehdäkseen todella vaikutuksen. Valitut romaanit jää kokonaisuutena vaisuksi, koska se ei ole kuin hetkittäin vihainen.

On silti ihailtavaa, miten huolellista proosaa meillä aikanaan tuotettiin ja kuinka virheetöntä Janssonin lause on. Hänellä on tarkka psykologinen silmä: ”Päivien mennen he alkoivat vierastaa toisiaan, arastella toisiaan melkein vihamielisyyteen asti.” (s. 208)

Jansson kirjoittaa kuulaasti lapsuudesta, aikuisuudesta ja vanhuudesta, kaikista elämän vaiheista. Hänellä on näkemystä ja tietoa, vaikka johtopäätöksiin asti ei aivan päästäkään. Hänen romaaninsa ovat “vain” hyvää proosaa, jos sellaista pitää moitteena. Ne eivät jätä pysyvää jälkeä.

Pieniä rukouksia

Valituissa romaaneissa odotetaan jotakin tapahtuvaksi. Ennen pitkää ymmärretään, että tärkeitä ovat arkiset askareet ja oleskelu ystävien kesken. Kun tekstin makuun pääsee, se imee mukaansa.

Näennäisen kepeyden keskellä saattaa jäädä huomaamatta, miten tarkasti Tove Jansson luotaa ihmissuhteita. Hän ei ole poliittinen tai uskonnollinen, vaan syvästi humanistinen. Hänen hahmonsa jäävät silti ulkopuolisiksi.

Janssonin romaanit ovat kuin rukouksia ja merkintöjä hauraasta olemassaolosta. Hartaita havaintoja seuraa kipeä kiteytys: ”Mitään ei voi tehdä tekemättömäksi eikä mitään saada anteeksi.”

Valitut romaanit kannatti koota, vaikka kirjailija pystyi parempaan. Janssonin aikuisten proosassa ei ole yhtä paljon sävyjä kuin hänen kuvataiteessaan, eikä samaa hienovaraisuutta kuin Muumeissa. Kuvanveistäjän tytär, Kesäkirja, Aurinkokaupunki ja Kunniallinen petkuttaja eivät kanna erikseen, mutta yhdessä niistä saa enemmän irti.