Kirjallisuus
24.6.2019 08:59 ・ Päivitetty: 24.6.2019 08:59
Kirja-arvio: Viipurin puolustus kesällä 1944 oli tuhoon tuomittu yritys
Sota-aiheiset uudet tietokirjat ovat parin edellisen vuoden aikana käsitelleet pitkälti vuoden 1918 tapahtumia. Muistovuoden jäätyä taakse teemat ovat monipuolistuneet. Tammi julkaisi tänä keväänä uusintapainoksen ensimmäisen kerran vuonna 2007 ilmestyneestä Viipurin vuoden 1944 taistelua käsittelevästä teoksesta. Teema on tänä vuonna ajankohtainen, kun Neuvostoliiton suurhyökkäyksestä Karjalan kannaksella tulee kuluneeksi 75 vuotta.
Teos tarkastelee asiantuntijoiden artikkelien kautta, miksi Viipuri menetettiin 20.6.1944 vain muutaman tunnin taistelun jälkeen, vaikka Mannerheim oli käskenyt puolustaa kaupunkia niin sanotusti viimeiseen mieheen. Puolustuksesta vastuussa olleet eversti Armas Kemppi ja majuri Kurt Bäckman joutuivat sotaoikeuteen vastaamaan epäonnistumisesta. Professori Jukka Kekkonen pohtii artikkelissaan, oliko kyseessä enneminkin poliittinen oikeudenkäynti.
Syyllisyyttä Bäckman ainakin tunsi, sillä hän teki tammikuussa 1945 itsemurhan ennen lopullisen tuomion julistamista. Sittemmin on useissa yhteyksissä pohdittu, oliko Viipurin puolustajilla oikeaa mahdollisuutta selvitä tehtävästään ja vierittikö ylin sodanjohto vastuun omista virheistään alaisilleen.
Eero Elfvengren& Eeva Tammi: Viipuri 1944
WSOY 2007 / 2019, 376 s.
Teoksesta muodostuu kokonaiskuva taistelusta, jota oli mahdoton voittaa. Neuvostojoukot olivat lähtökohtaisesti suomalaisia tottuneempia taisteluun asutuskeskuksissa. Syitä puolustuksen nopeaan romahtamiseen löytyy vastustajan ylivoiman ohella suomalaisten puutteellisesta panssarintorjunta-aseistuksesta. Viipurissa käytössä olevissa vanhentuneissa BT 42 vaunuissa oli niin heikot tykit, ettei niillä läpäisty uusia neuvostopanssareita. Ampumatarvikepula ja jäyhät komentosuhteet johtivat siihen, ettei suomalainen tykistö pystynyt tehokkaasti tukemaan taistelua. Epämääräiset huhut ja katkeilevat viestiyhteydet johtivat nopeasti suomalaisten joukkopakoon.
Oliko Viipuri edes tarkoitus pitää?
Mannerheimin kerrotaan saaneen Viipurin nopean menetyksen jälkeen raivokohtauksen ja vaatineen syyllisiä vastuuseen. Sotatoimia käytännössä johtanut kenraaliluutnantti Aksel Airo kuitenkin totesi sodan jälkeen, ettei Viipuria ollut ajatuskaan pitää, vaan lähinnä viivyttää vihollisen etenemistä. Ratkaisutaistelut oli parempi käydä vesistöjen kannalta puolustajaa suosivissa paikoissa.
Viipurin kohtalo herättääkin kysymyksen Mikkelin päämajan henkilösuhteista. Saattoiko Airo ratkaista Viipurin kohtalon Mannerheimin selän takana? Selkeästi tämän todistavia asiakirjoja ei ole, mutta ei kaikkea muutakaan kirjattu päämajassa ylös kesän 1944 taistelujen hektisinä viikkoina.
Kirjan artikkeleista muodostuu kokonaiskuva, että suomalaisten 75 vuoden takaista nopeaa lähtöä Viipurista on ehkä tarpeettomastikin dramatisoitu. Viipurin ja sen linnan symboliarvo Suomen lukkona itään oli sotilaallista merkitystä suurempi. Kohtuuton oli se syyllisyyden taakka, joka puolustustehtävän saaneen 20. prikaatin päälliköille ja miehille taistelun jälkeen langetettiin. Kaupungin menetys säikäytti koko Suomen armeijan. Tapahtuneen seurauksena taistelutahto lujittui, perääntyminen hidastui ja Tali-Ihantalan taisteluissa saavutettiin Suomen miehitykseltä pelastanut torjuntavoitto.
Kommentit
Artikkeleita voi kommentoida yhden vuorokauden ajan julkaisuhetkestä. Kirjoita asiallisesti ja muita kunnioittaen. Ylläpito pidättää oikeuden poistaa sopimattomat viestit ja estää kirjoittajaa kommentoimasta.