Uudessa kirjassaan Arktis– Likaista lunta Sutinen on taas tien päällä, tällä kertaa muun muassa Huippuvuorilla, Grönlannissa ja Siperiassa. Takakannessa kokonaisuuden mainitaan olevan yhdistelmä ”matkakirjaa, historiallista taustoitusta ja kaunokirjallista kerrontaa”, mikä onkin mainio kiteytys Sutisen hiljattaisesta tuotannosta.

Kirjailija liikkuu historian, kulttuurin ja maantieteen kerroksissa. Hän ei tee suurta eroa valtioiden, kielten tai aikakausien välille.

Nautinnollisinta Arktiksessa on kuitenkin sen kieli. Sutisen asiallisen runollista lausetta maistelee mielellään.

Arktis tarjoaa silti mahdollisuuden nojatuolimatkailuun. Sutinen teki reissunsa ennen koronaa ja sen kovaa iskua turismille, joten nykyinen tilanne antaa hänen tekstilleen odottamatonta lisäarvoa.

Matkamies maan

Ville-Juhani Sutisessa on häivähdys tutkijaa. Hän kysyy tuoreessa teoksessaan, miksi me majailemme kylmillä ja olosuhteiltaan vaikeilla seuduilla?

Kyse on halustamme valloittaa. Niinpä emme voi jättää arktisia alueitakaan rauhaan, vaan asutamme ne, kuvaamme ne ja ryöstämme niiden luonnonvarat. Olemme parantumattomia myös matkaillessamme: ”Eteläisille ihmisille pohjoisen luonnosta ja luonnosta yleensä on tullut elämys. Se käydään kokemassa kuin teatteriesitys tai konsertti.” (s. 19)

Arktiksesta voi päätellä, että ihminen on tuhoeläin. Levitämme niin kutsuttua sivistystä ja nostamme talouskasvun luonnonsuojelun edelle. Muutoksia on edessä: ”Tulevaisuuden Arktis on kiinteän sijaan nestemäinen. Se pitäisi merkata karttaan valkoisen sijaan sinisellä ja mustalla.” (s. 27)

Sutinen kirjoittaa ihmisen ahneudesta ja siitä pysyvästä ideasta, ”että karua Arktista voitaisiin tavalla tai toisella hyödyntää.” (s. 37) Kekseliäisyytemme johti lopulta esimerkiksi pohjoiseen rakennettuihin hiihtokeskuksiin, öljyputkiin ja kaivoksiin.

Arktisista alueista revitään tänään kaikki irti ja ne toimivat nationalistisen kilpailun näyttämöinä. Haaveita tämä ralli ei ole kuitenkaan tappanut: ”Kaukana pohjoisessa on vielä mahdollista uskoa johonkin – vapauteen, aitouteen, kaikkeen siihen, minkä moderni maailma on meiltä vienyt. Vaikka Arktis on muuttunut, idea sen suomasta autuudesta ei ole kadonnut.” (s. 56)

Toisin kuin saman tekijän keskittyneempi Luiden tie, Arktis-teos poukkoilee aiheesta toiseen, eikä kokonaisuutta ole aina helppo hahmottaa. Sutisen tapa ajatella tuo mieleen sosiaalisen median: informaatiota riittää ja sitä annostellaan reippaasti.

Tekstiä rytmittävät kauniit kuvat mustavalkoisina ja väreissä. Seikkailija Sutisen itse hoitamaa kuvitusta voisi itse asiassa olla enemmänkin, sillä onhan arktinen maisema puhdas kangas, jolle projisoimme haaveemme.

Keinotekoinen kulttuuri

Arktis-kirja korostaa kulttuurimme keinotekoisuutta. Suomalaisuuskin on Ville-Juhani Sutisen mukaan sekä keksittyä että tuontitavaraa, mutta tästä ei tarvitse ahdistua. Viimeistään syrjäseuduilla huomaa, miten keinotekoista, väliaikaista ja abstraktia elämämme on. Olemme kovin pieniä.

Kirjailijalle täydellinen tasa-arvo merkitsee esimerkiksi betonikerrostalojen kauneuden ja vähemmistökansojen arvon tunnustamista. Hän ei kuitenkaan ihannoi vaikkapa saamelaisia, vaan pitää liki kaikkia ihmisiä yhtä arvokkaina ja ympäristön tilan suhteen tyhminä: ”Tämä avuttomuus, kykenemättömyys muuttaa totuttua toimintaa ilmeisen uhan edessä, on tällä hetkellä ihmiskunnan keskeinen olemisen tapa.” (s. 119)

Koska Sutinen tietää paljon Neuvostoliitosta, ei tule yllätyksenä, että sitä käsittelevät luvut ovat Arktiksen parhaita. Kommunistien hulluille ideoille voi naureskella, mutta pitää muistaa, että niihin liittyi valtavasti inhimillistä kärsimystä: ”Neuvostoliitto ohjasi valtavasti resursseja arktisen alueen tutkimukseen ja hyödyntämiseen – samaan aikaan kun maan eteläpuolella oli meneillään musertava nälänhätä.” (s. 183)

Eikä tilanne ole paljoa parempi Putininkaan aikana: ”Ilmaston lämpenemistä ei pidetä Venäjällä kovin negatiivisena, sillä se tuo pohjoiseen rahaa ja kunniaa.” (s. 190–191)

Arktis ei ole kuitenkaan pelkkää venäläisten haukkumista, vaan Sutinen vain asettuu siinä kansan puolelle ja valtaa vastaan. Kirja sopii etenkin kaltaiselleni lukijalle, joka on kiinnostunut kaikesta.

Sutisen uutuus vakuuttaa ajoittaisesta sekavuudestaan huolimatta. Se muodostuu puheenvuoroksi elävän kulttuurin puolesta: ”Ikiroutaan jäätyneenä löydetään silloin tällöin kaikkea mahdollista mastodonteista ihmisiin. Mutta kulttuuria ei voi säilyttää niin. Sitä ei voi jähmettää aloilleen toivotunlaiseksi mielikuvaksi, vaan sen pitää saada elää.” (s. 259)