”Nyt osui todella lähelle! Musta lammas kuuluu Italo Calvinon (1923-1985) kokoelmaan Kenraali kirjastossa. Se sisältää kirjoituksia vuosilta 1943-1984. Ne julkaistiin osin Italian kommunistipuolueen lehdissä. Calvano liittyi puolueeseen 1945 ja erosi 1956 Unkarin tapahtumien vuoksi.

Calvino syntyi Kuubassa mutta oli pikkuinen vielä kun vanhemmat muuttivat Italian Liguriaan. Calvino liittyi vartuttuaan maailmansodan aikana partisaaneihin.

Hän opiskeli Torinon yliopistossa ja kirjallisuustutkimuksen päätyö hänellä koski Jospeh Conradia. Itselläni Conradin Pimeyden sydän kuuluu ikikerrattaviin.

Calvinoa on sanottu neoralistiseksi satiirikoksi ja postmodernismin klassikoksi. Kenraali kirjastossa kaikkine mustine lampaineen täyttää nämä määritelmät.”

Mauri Panhelainen jatkaa suoraan tuosta.

”Satiiri ja allegoria ovat Italo Calvinon leipälajeja kirjallisuuden lajien viidakossa.

Vuonna 1984 61-vuotiaana kuolleen kirjailijan leski kokosi Calvinon lyhytproosaa ja ja muita tekstejä postuumiksi niteeksi 1993. Keltaisessa kirjastossa se julkaistiin 2012 nimellä Kenraali kirjastossa. Hauskoista ja salaviisaista teksteistä nauttiva lukija huomaa heti, että kokoelma on kannattanut koota ja julkaista. Yli 40 vuoden ajalta peräisin olevat tekstit saavat aikaan nykyisesssä koronan ahdistamassa mielialassa positiivista hyrinää.

Tunnetusti hyvät satiirit ovat vaikeina aikoina lääkettä ahdistetuille sieluille. Lajityypin klassikon Decameronen tekstitkin syntyivät ruton ahdistamana aikana.”

* * *

Näin kommentoi Juhani Niemi:

”Calvino oli loistava tarinankertoja, varsinkin fantasiateoksissaan Halkaistu varakreivi, Paroni puussa ja Ritari, joka ei ollut olemassa (siinä oli pelkkä haarniska ilman ritaria).. – – –

Samoin kuin pidemmät kertomukset, myös Calvinon faabelit perustuvat absurdille tilannekomiikalle. Joka tapauksessa hänen tuotantonsa on kiinnostavaa ja hauskaa luettavaa kaiken kaikkiaan.”

Sirpa Taskinen toteaa, että ”enpä ole osannut yhdistää tätä veijaria Karibiaan”, mutta ei hämäänny vinkurasta vihjeestä:

”Aikoinaan luin mieltymyksellä hänen kirjojaan Halkaistu varakreivi, Paroni puussa ja Ritari joka ei ollut olemassa. Ne olivat fantasioita, jotka saattoi mieltää allegorioiksi. Absurdi Jos talviyönä matkamies oli kuitenkin sillä rajalla, mieltäisikö sen lukijan pilkkaamiseksi. Hieman tuli huijattu olo, mutta modernina mestariteoksenahan sitä pidetään.

Visassa kysytty Kenraali kirjastossa on Calvinolle ominaista fabulointia lyhyiden kertomusten muodossa.”

Jorma Kataja avaa visatarinan sisältöä tähän tapaan.

”Italo Calvinon Mustassa lampaassa kuvaaman nimettömän ’kaupungin asukkaat elivät sulassa sovussa kenenkään kärsimättä, sillä yksi varasti toiselta ja toinen kolmannelta ja niin edelleen, kunnes viimeinen taas varasti ensimmäiseltä.”

Yhteisön ulkoinen ja sisäinen tasapaino syntyy siitä, että kaupankäynti perustui ostajan ja myyjän väliselle keskinäiselle petkuttamiselle. Elämä sujuu suuremmitta ongelmitta, koska kukaan ei ole rikas, eikä kukaan köyhä. Omaisuus vain kiertää asunnosta asuntoon.

Idylli murtuu, kun kaupunkiin saapuu odottamaton häiriötekijä – rehellinen asukas, joka ei olekaan varas. Varallisuus alkaa kasaantua, koska rehellinen asukas ei tyhjennäkään naapuriensa asuntoja, ja nämä alkavat rikastua. Ne asukkaat taas köyhtyvät, jotka murtautuvat rehellisen miehen tyhjään asuntoon. Siksi rehellinen asukas on musta lammas.”

* * *

Vexi Lehto paljastaa jännittävän varhaislähteensä Calvinon maailmoihin.

”Olen moneen kertaan haukkunut koululaitoksen kirjallisuuden opetuksen. Eipä Italo Calvino, eikä satiiri muutenkaan, kuulunut pyhään opetussuunnitelmaan. Ensimmäisen kerran luin kyseisestä kirjailijasta (muistaakseni) Hilse-lehdestä. Punk-rock toi mukanaan vireän pienlehdistön, joka lavensi ajatusmaailmaa. Mottona oli, että kaikki osaavat soittaa, laulaa ja analysoida kirjallisuutta. Ja jos ei osaa, niin ei se mitään haittaa: Nupit Kaakkoon!”

Eero Reijonen kertoo vastauksensa alussa kirjailijamme kovasta kohtalosta nykymaailmassa.

”Pesisseniori-Visiiri pitää pähkinänsä jatkuvasti herkkuosastotasolla. Todellisuus on hiukan toinen. Aika monen visakirjan ja lähes kaikkien 15-vuotta vanhempien Nobel-voittajien sijoituspaikka löytyy kirjastojen varastokomeroista, jos sieltäkään.

Harrastunnelmainen visakallo teki viime keväänä, toista visakirjaa etsiessään, vierailun Rääkkylän kirjaston ’Saattokodissa’, siinä roskisauton teräskitaa edeltävässä. Jopa tämän pikkuisen ’Vaarakirjaston’ haarakkeenkin uumenista löytyi poisto-opuksia, joista muutkin kuin Haanpään Lukuhullu-Täky olisivat olleet täpinöissään. Jälkitunne oli kuin vakavissa peijaisissa. Nämä aikanaan vaivalla synnytetyt, kukkapuskilla ja kuohareilla juhlitut hengentuotteet oli unohdettu. Jo alta parikymppiset laatuyksilöt olivat valmiit uuspaperikäyttöön…

No, tähän paikkaan tämä nootti laitettiin sen vuoksi, että siellä kirjojen terminaalissa majaili monta tämänkertaisen visakirjailijankin maailmanmenestysopusta. – – –

Tämän Visakirjan kiinnostavimmat tarinat eivät ole faabeleita. Visiirin otanta, vuoden 1944 heinäkuussa Mussolinin mustapaitojen ’kunniaksi’ kirjoitettu Musta lammas jäi vuosiksi julkaisematta. Tämän faabelin nimen synnyttämisen hauskin versio on se, että nimi juontaa juurensa tulevan menestyskirjailijan asemasta kahden tiedeihmisen ja biologin omituisena vesana, virhepistokkaana, joka tieteellisten opusten sijaan tunsi vetoa tarinoihin ja kertomuksiin ja yliopistoikään tullessaan myös kirjallisuuteen oppiaineena. Poika tunsi itsensä, ja kai häntä ihan ääneenkin kutsuttiin mustaksi lampaaksi.

Asiaa ei tietenkään helpottanut se, että isä ja poika, älykkäät puheliaat miehet, olivat toistensa seurassa mykkiä. Yhteiset kävelyreissut sujuivat aina hiljaisuuden vallitessa. Aika erikoista; elettiinhän sentään Italiassa eikä Ilmajoen Munakassa.”

Matti Kärkkäinen saa antaa loppulausunnon.

”En ole aikaisemmin lukenut Calvinon teoksia, vaikka olen ollut tietoinen hänen maineestaan. Visan innoittamana luin nyt Calvinon romaanin Jos talviyönä matkamies. jossa kirjailija luo kokonaisen kirjallisuuden universumin lukijoineen, kirjailijoineen, teksteineen, väärentäjineen ja tekstintuotanto-ohjelmineen. Teoksessa on kymmenen romaanin aloitusta, joita yhdistää lukija, joka etsii tekstille jatkoa, mutta jatkon sijaan löytääkin aina uuden aloituksen.

Tämän perusteella Calvino vaikuttaa kovin mielenkiintoiselta kirjailijalta, mutta en tiedä, edustaako visakertomus ja tämä romaani kirjailijan tuotannon valtavirtaa. Haluaisin lukea kirjailijalta hieman perinteisemmän romaanin, jossa lumousta ei rikota toistuvasti, kuten romaanissa Jos talviyönä matkamies.”

Palkinto Väinö Immoselle. (rb)

Visasitaatti 18*

Poikkeusaikanakin joku traditio sentään pitää: Kirjavisan vuosi päättyy joulurunoon. Toki asteriskitehtävänä eli jo aiemmin visassa esiintyneen kirjailijan tekstillä. Ja niin maineikkaalla, ettei lisävihjeitä juuri tarvita.

Kuka, myös erään toisen joulurunoklassikon suomentanut kirjailija on kyseessä, mitä muistoja runosta? Sitaatissa runosta on kaksi viimeistä säkeistöä.

Vastaukset osoitteella kirjavisa@demokraatti.fi viimeistään 14.12. klo 14.00. Yhdelle palkinto.

”Ja monta paimenta parrakasta
lumessa valvoi ja vartioi,
ja vartioi sitä pientä lasta
petojen saaliiksi joutumasta –
maa, taivas kiitosta soi.

Ja Suomen korpien yllä hohti
nyt tähti suurempi muita,
ja me kaikki käännyimme sitä kohti,
ja meidät kaikki se kotiin johti,
se tähti suurempi muita.”