Näihin syyspuolen visa-avauksiin vastaa yleensä aina ensimmäisenä sama mies. Traditio jatkuu.

”Kun jäi Pellinen vastaamatta, niin kiiruhdetaan nyt: Philip Ridley, Demonit.”

Hän oli siis Unto Vesa.

”Englantilainen Philip Ridley (s. 1960) on ilmeisen monipuolinen taiteilija. Hän on opiskellut maalausta taidekoulussa ja kuvien tekemisen lisäksi hän on kirjoittanut kirjoja niin lapsille kuin aikuisillekin sekä tehnyt elokuvia ja näytelmiä.

Visassa haettu esikoisteos Demonit (1989, suom. 1993) kertoo Concord-nimisen pojan aikuistumisesta. Hän kuulee vanhalta noidaksi kutsulta eukolta vähä vähältä tarinan äitinsä ystäväpiiristä vuosien takaa. Kuin Kesäyön unelmassa kaikki ystävykset ovat rakastuneet toiseen henkilöön kuin omaan kumppaniinsa. Tuolloin äiti on pettänyt ystävänsä ja keksinyt valheellisen tarinan naapurista, jonka kuolemalla kirja alkaa. Tätä pojan on vaikea antaa anteeksi. Hänen pelastuksekseen koituu rakkaus toiseen (tähän vanhaan historiaan liittyvään) poikaan. Homoseksuaalista kirjallisuutta käsittelevissä teksteissä Ridleyn kuvausta siitä pidetään poikkeuksellisen kauniina.”

Eero Reijonen on vaikuttunut kirjailijan monilahjaisuudesta.

”Koska nyt jouduin juomaan teeni hieman vieraasta kupista, täytyy ensin yleisesti kehua visataiteilijan ilmaisuskaalan avaruutta. Mahtavia moniosaajia on visiiri usein singonnut pähkinäkokoelmiinsa, mutta tämä uusi visa-veikko on ehdoton huippu.

Kaveri aloitti performancesta, siirtyi piirtämiseen ja maalaamiseen. Runot, romaanit ja lastenkirjat, valokuvauskin tulivat pikkuhiljaa repertuaariin, myöhemmin moniosaaja värkkäsi myös librettoja oopperoihin. Ensimmäisen pitkän leffansa, huikean The Reflecting Skinin, Lapsuuden lopun, juuri nulikka-asteelta aikuisuuteen siirtynyt East Endin mies ohjasi 29-vuotiaana.

Nykypäivänä teatteri näyttäisi kiinnostavan vuonna 1960 syntynyttä monitaitoa kaikkein eniten. Tekemisen taso on usein ollut ihan priimaa, koska kansataiteilijat, taiteenystävät ja myös osin sponsorit ovat tykänneet tarjonnasta. Bethal Greenin kasvatti rankataan nykyään maailmalla ykköskastin teatterintekijäksi. – – –

Visataiteilija on Itä-Lontoon poikia. Ja Itä-Lontooseen hän vieläkin usein tarinansa sijoittaa. Luin tästä aiheesta kirjailijan kommentin: ’Ei se sen kummempaa ole kuin se, että Tennessee Williams lavastaa näytelmänsä jenkkien Syvään Etelään, sen hän kai parhaiten tunsi.’

Tuon jutun luettuani pohdin Tennessee Williamsin ja visataiteilijan mahdollisia yhtäläisyyksiä. Ei tarvinnut kovin syvältä kaivaa: Williamsin tarinoiden alkurepliikkien tyynen pinnan alla palavat intohimot ja varsinaiset stoorit ovat sitten ihan jotain muuta, kuin mitä julkisivu antoi ymmärtää. Yhteentörmäykset ovat tuimia ja erotiikka jyllää. Sensuuri kielisi riisuutumisen, mutta esitykset repivät ihmisen paljaammaksi kuin yhdessäkään nakukuvassa ikinä. – – –

Visakallolle tuli pähkinän rakenteesta mieleen Illinoisin Petersburgissa kasvaneen Edgar Lee Mastersin Spoon River Antologiaa, joka on visa-Eerolla aina käsillä, lyhyen kantaman päässä.
Tämä hieno opus on rakennettu kuvitellun Keski-Lännen pikkukaupungin hautakivikirjoituksista, ei mistään usein valheellisista, hymistelyistä värssyistä. Epigrafit muodostavat yhdessä tarinan. Puolisoiden ja perheiden elämänkuvauksesta rakentuu syy elämän kulkusuuntaan ja viimein kuolemaan, ja se syy on usein toinen kuin kiveen on hakattu tai hautajaispuheissa nisupullan ääressä kerrottu.

Juristina Lee Masters näki sadat testamentit ja perinnönjaot, kaikkien perhesotien ikiaikaiset voimanlähteet ja käytti, muinaiskreikkalaisen runouden ohella, tätäkin matskua kuolemattomaan teokseensa. Amerikkalaisen pikkukaupungin uuspuritaanisen moraalin näyteikkuna ei ole sadassa vuodessa sulkeutunut. Lee Mastersin kirjallinen tuote on edelleen esittelykelpoista ja kuranttia tavaraa. Ja ihan vain näin tovereiden kesken, jos se ei ole hävinnyt Itä Lontoosta, eikä Vapaan Maailmaan mahtimaan Keski-Lännestä, ei se Rääkkylä-nimisen pikkutaajaman asenneilmastokaan ole kaukana rapakon takuista, jos Savonselkää ei lasketa rapakoksi.

Visapähkinän yksittäiset henkilöt, elävät ja kuolleet, liitetään tarinankertojan varmuudella vähitellen yhteen. Oikeastaan kukaan ei ole sitä, mitä alku lupaa, ei edes Piru, jonka Visiiri on pähkinänratkomisen helpottamiseksi laittanut jo avaussivulta vihjepalaseen. Nimiroolit kääntyvät, päähenkilön äiti Faith (Usko), on nimensä mukaisesti kaikkien pitämä, mutta hän se kuitenkin vasta etoepeliksi paljastuukin.
Uskottu rouva on melkoinen vipuvarsi kaikelle kauheudelle, jota tarinassa keritään rullalle. Päähenkilö Concord, nimensä mukaisesti hänkin, kuvailee kirjan alussa sopuisasti roolinsa vain sivujuonteeksi muiden romaanihenkilöiden elämässä. Tavallaan näin onkin, mutta Concord on lukijan silmät ja korvat… ja kenties myös omatunto tässä tarinassa.”

* * *
Pekka Jäntti on lukenut muuta Ridleyta kuin visakirjaa.

”Philip Ridleyn Demonit-romaania en ole lukenut, mutta pariin hänen lastenromaaniinsa olen tutustunut. Suuri purskitsa jäi vähän junnaamaan ideaansa. Sen sijaan Dakotaa uskallan suositella; hauska, kummallinen satu.”

Mauri Panhelainen uppoaa syvemmälle demonisuuteen.

”Johtuneeko kirjailijan elokuvataustasta, että Demonit etenee lyhyinä episodeina, kohtauksesta toiseen. Teos kuvaa ihmisten elämää samalla kadulla, sen varrella asuneen kahden sukupolven neuroottisia suhteita. Heidän yhteen kietoutuneet kohtalonsa kuoriutuvat tarinassa vähitellen esiin.

Kirjan minäkertoja on yhteisössään 18-vuotiaaksi varttunut Concord Webster, joka ottaa kontaktia lukijaan heti alussa: ’Ei pidä kiirehtiä asioiden edelle. Kaikki kerrotaan, mutta hitaasti. Samalla tavoin kuin kaikki minulle paljastui, pala kerrallaan, miltei kitsaasti’. Juuri kuollut Tuomari Martin leimataan heti aluksi sormella osoittaen Piruksi, jotta muitakin riivanneet demonit eivät paljastuisi.

Antiikissa demoni oli merkitykseltään ihmisen kaksoisolento, periaatteessa aika neutraali toinen minä. Kristillisessä kulttuurissa demoneista tuli ajan mittaan merkitykseltään riivaajia ja langenneita enkeleitä, jotka olivat liittyneet Saatanan sotajoukkoihin ikuisessa taistelussa hyvän ja pahan kesken. Ridleyn tarina kertoo, että kaikissa meissä asuu pahan sanansaattajia, demoneja, jotka etsivät tilaisuutta iskeä kukistaakseen luontaisen hyvän. Kirjailijan maagisia elementtejä sisältävässä universumissa on onneksi myös taikavoimia, joiden avulla hyvä ihmisessä ja yhteisössä voi kaikesta huolimatta päästä voitolle.”

Pertti Vuorela oli lukukokemuksesta hämmentynyt.

”Lueskelin visakirjaa Demonit sen verran, että sain juonesta ja kertomuksesta kiinni. Kirja kertoo 18-vuotiaan Concord Websterin aikuistumisesta. Tarina alkaa kun Concard löytää naapuritalosta kuolleen miehen, joka oli vihattu Tuomari Martin lempinimeltään Piru.

Mitä Tuomari Martin on tehnyt ansaitakseen Piru-nimityksen?. Vähitellen Concordin kotikadun vaiettu menneisyys alkaa paljastua. Tarinoita kertoo mm. Zep-muori.

Ridleyn Demonit on erikoisin kertomus aikuistumisesta, jonka olen lukenut. Välillä kerronta on aivan realistista, välillä seikkaillaan surutta surrealismin ja magiikan syövereissä. Kysymys on vertauskuvista, myyteistä ja elämän merkittävistä tapahtumista. Olisi kiintoisaa lukea tästä romaanista semioottinen tutkielma. Ainakin minua kerronta jäi monin paikoin askarruttamaan.”

Juhani Niemeä kirja on puraissut.

”Demonit on eräänlainen kehityskertomus, joka poikkeaa tavanomaisesta sekoittamalla surrealistisia ja maagisia piirteitä tarinaan. Kieltämättä melko mukaansatempaava teos, jota ei hevillä käsistään laske kesken lukemisen.”

Viikon sitaatti

No nytpä nostetaan esiin todellinen kulttihahmo, jonka on sanottu tehneen kirjallisuudelle saman, mitä Grateful Dead -yhtye teki rock-musiikille: molempien teoksista voi nauttia erityisen paljon huumepäissään. Tässä kirjailijan tunnetuimmassa teoksessa, joka nousi tietyn sukupolven piirissä klassikoksi, on vain 138 sivua, mutta peräti 47 erikseen nimettyä lukua. Sellaisia kuin ”Uusi tapa valmistaa saksanpähkinäketsuppia”, ”Viinijuoppojen Impivaara”, ”Hiekkalaatikko miinus John Dillinger on yhtä kuin mitä” ja ”Sunnuntain puolikkaan kunnianosoitus kokonaiselle Leonardo da Vincille”. Suomentajakin oli siis samanhenkinen virtuoosi. Kirja päättyy ”Majoneesilukuun” (jota on edeltänyt ”Alkusoitto Majoneesilukuun”).

Kuka on tämä kulttikirjailija, mikä teos? Vastaukset visaukon syyskesäloman tähden vasta viimeistään 27.9. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

Se kuuluisa viimein luku menee kokonaisuudessaan näin:

”Rakkaat Florence ja Harv.,
sain juuri kuulla Edithiltä hra Goodin
poismenosta. Otamme osaa syvimmästä
sydämestämme, tapahtukoon Herran tahto.
Hän sai elää pitkän ja rikkaan elämän
ja on nyt päässyt parempaan paikkaan.
Te tiesitte odottaa sitä, ja oli
hauska että saitte tavata hänet eilen,
vaikka hän ei tuntenutkaan teitä.
Siunauksemme ja rakkautemme on teidän
kanssanne ja pian saamme tavata.

Jumala teitä molempia siunatkoon.

Äiti ja Nancy.

PS.
Teiltä unohtui tänne majoneesi.”