Sirpa Taskinen iskee faktoja pöytään niin että permanto tömisee.

”Gösta Ågren (s. 1936) on siitä harvinainen Finlandia-palkittu, että hän on ruotsinkielinen ja runoilija; jossain vaiheessahan on siirrytty vain proosan tai oikeastaan romaanien palkitsemiseen. Ågren sai omansa vuonna 1989 runokokoelmasta ’Jär’ (’Tääl’), jota seurasi visassa haettu ’Städren’, Caj Westerbergin suomentama ’Turuilla’ (1990). Visarunon nimi on Kohtaaminen. Trilogian kolmas osa on ’Hid’ (’Tähän’).

Hänen runonsa ovat varsin lakonisia ja usein paradoksaalisia (Elämä on tappio, joka/ vaatii taistelun. On tärkeätä/ että ei voita.). Erästä nimeltä mainitsematonta saattaisi ilahduttaa väite: ’Me emme tarvitse totuutta’… Runot liittyvät nimettyihin paikkoihin, Pietarsaareen, Helsinkiin, Tukholmaan, Vaasaan, ja kaikkialla runoilija näkee kulisseja.

Eero Reijonen kertoo kirjailijan nuoruusvuosien olleen ankarat.

”Tulevan Finlandia-palkitun nuorukaisen mäkitupalaisperhe kävi läpi kaiken mahdollisen piinan; Gösta itse oli koulukiusattu herkkis, joka koki karusti sodan ja köyhyyden. Hän piti 1950-luvun armeijaa sadistisena ja tunteettomana?!

Runoilija vertaa omaa kohtaloaan antiikin tragedioihin. Niitä hän itse pitää innoittajinaan ja voimanlähteinään. Ja poweria totisesti tarvittiin, nuorukaisen runoratsu oli tuupertua jo ennen kuin netistä oli tietoakaan. Perheessä oli tuberkuloosia, astmaa ja mielisairautta. Ja jos ei omasta takaa ollut, niin naimisen kautta saatiin lisää. Leo-veli, itsekin masennuksen runtelema, joutui kokemaan vaimonsa mielisairauden.

No, maailma on ihmeellinen paikka. Kaiken tämän helvetinmoisen kurjuuden keskeltä sikisi jotain ennen kokematonta. Perheen kuudesta kersasta neljästä tuli vakavasti otettava kirjailija. ’On elettävä sellainen elämä, että tulee kirjailija.’ Kohtuus kuitenkin kaikessa, murahtaisi kai jopa Erno I.”

* * *
Runo vei Mauri Panhelaista takaisin teinivuosiin.

”Visaruno on kiinnostava. Se palautti mieleen elämäni ensimmäisen matkan Helsinkiin kauan sitten, 16-vuotiaana. Pienen maaseutukaupungin pojalle, joka majoittui tuttavan kauppaan ydinkeskustaan Fredrikinkadulle, pääkaupunki oli suuri ja historiallinen, kokemuksena hämmentäväkin.

Visarunossa on samaa, oudoksuvaa ja hieman satiiristakin tunnelmaa. Gösta Ågren vertaa muualta tulevan kohtaamista pääkaupungin kanssa hysteerisen ohjaajan oopperaan, jonka siisti yliviritetty julkisivu kätkee enemmän kuin paljastaa.

Kaupunki on kävijälle näkymätön, koska sen jokaista taloa peittää julkisivu.”

Jouko Grönholm on toiminut Ågrenille kuriirina, pyytämättä ja yllättäen, mutta ilahduttaen.

”En mitenkään tunne Gösta Ågrenia henkilökohtaisesti, mutta vuosikausia sitten löysin pärnulaisen antikvariaatin kätköistä hänen velivainajansa Leo Ågrenin romaanin ‘Ballad’ (1962) vironnoksen (Ballaad, 1965). Koska Neuvostoliitto ei noudattanut mitään kansainvälisiä tekijänoikeussopimuksia, päähäni pälkähti, että kenties sukulaiset eivät tiedä mitään tuommoisen käännöksen ilmestymisestä vuosikausia sitten Neuvosto-Virossa.

Niinpä Turkuun palattuani postitin Ballaad-vironnoksen Vaasaan Gösta Ågrenille. Jonkin ajan kuluttua sain lyhyen mutta kauniin kiitoskirjeen, joten en ehkä ollut toiminut väärin, vaan toivottavasti onnistunut ilahduttamaan veljeä.”

Vesa Kautto kirjaa yhtäläisyyksiä ja eroja, ja kertoo karmean tositarinan liki sadan vuoden takaa.

”Gösta Ågren on puolitoista kuukautta nuorempi kuin minä, olemme molemmat syntyneet vuonna 1936. Olemme kumpikin filosofian tohtoreita, mutta minä väittelin paljon vanhempana kuin Gösta. Kirjallinen tuotantoni on suppeampi kuin hänen, eikä siihen sisälly yhtään runokokoelmaa. En myöskään soita virsikannelta kuten Gösta Ågren enkä ole ohjannut yhtään elokuvaa. Olemme molemmat työskennelleet tieteellisissä kirjastoissa, sillä saralla urani on olennaisesti pitempi.

Gösta Ågren sai kirjallisuuden Finlandia-palkinnon vuonna 1988 runokokoelmastaan Jär (suomennettu nimellä Tääl). Sitaatti on trilogian kakkososasta Turuilla (Städren 1990). Kaupungit, jotka teoksessa mainitaan ovat Pietarsaari, Helsinki, Tukholma ja Vaasa. Pietarsaari-sikermässä on runo Ojankaivaja. Se tuo mieleen pietarsaarelaisen tapahtuman vuodelta 1918. Maaliskuun alussa Kaupunginhotellissa juhlittiin paikalle saapuneita suomenruotsalaisia jääkäreitä. Humaltumisen edetessä päätettiin teloittaa vangittuina olleet suomenkieliset mihinkään syyllistymättömät työväenjohtajat. Juhlissa mukana ollut valkoisten joukkoihin liittynyt varatuomari Johannes Jääskeläinen vastusti aietta. Niinpä hänet pantiin joukon jatkoksi ja ammuttiin kuuden muun kera tupakkatehtaan seinää vasten aamuyöllä 2.3.1918.”

Näin kirjailijaa suitsuttaa Unto Vesa:

”Ågrenin runot ovat hienoja ja hiottuja, jokainen säe kuin helmi tai timantti.”

Hän löytää Turuilla-kokoelmasta tosin yhden heikkoudenkin: ”Pietarsaari, Helsinki, Tukholma ja Vaasa saavat siinä runonsa, vaan Tampere ei…”

Viikon muita tietoviisaita olivat Juhani Niemi, Pertti Vuorela, Veikko Huuska, palkinto Jouko Grönholmille. (rb)

Viikon 43 sitaatti

Kun tämä on juuri se tehtävä, joka puretaan auki 9.11. ilmestyvässä Kirjavisan 25-vuotisjuhlanumerossa, on paikallaan ottaa taas esiin asteriski. Kirjailija on siis esiintynyt visassa kerran aiemmin, noin kaksikymmentä vuotta sitten. Hän on järkäleluokan tekijä paitsi kirjallisuushistoriassamme myös työläiskirjallisuuden lajityypissä. Kirjailijan kuolemasta tuli keväällä kuluneeksi tasavuosia. Nämä vihjeet ja katkelma kirjan ensimmäisen luvun alusta pitäisivät riittää paljastamaan, kuka hän on ja mikä klassikkoteos. Vastaukset viimeistään 1.11. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi.

Juhlan kunniaksi yhdelle perinteinen palkinto ja kahdelle muulle yllätyspalkinto.

”Katu kulkee tasaisesti kaupungin laitamaa idästä länteen. Läntisestä päästään se on vielä aivan keskeneräinen ja vain jonkinlainen metsän reunustama ajotie kulkee kiemurrellen alas rantaan siitä, mihin rakennukset ja varsinainen katu päättyvät. Mutta tuskinpa sen parhainkaan osa vastaa kadun nimeä vaativammassa mielessä, sillä se on kiveämätön ja kuoppainen uoma vanhojen ja vanhanaikaisten puutalojen välissä… Mutta se on suora ja leveä, kuten oikean kadun tuleekin olla, ja kapungin herrat ovat kenties ajatelleet, että se joskus tulevaisuudessa täyttää suuriakin vaatimuksia. Sitä odotellessaan se parhaansa mukaan yrittää palvella niiden ihmisten vaatimattomia tarpeita, jotka ovat asettuneet asumaan sen varrelle.”