Uusi kausi polkaistiin kohtalaisen virkeällä osanotolla. Unto Vesa ehti korkkaamaan ensimmäisenä tämänkin sesongin.

“Oli sen verran antoisat vihjeet, että suunnistus niiden avulla luontui: kysytty teos ja näytelmä ja ooppera ja elokuva on Boheemielämää ja romaanin isä Henri Murger. Jätän sen analysoimisen tällä kertaa muiden kisailijoiden huomaan. Toivotaan sankkojen joukkojen rynnivään uudellekin foorumille.”

Juhani Niemi tuumaa, että ” tälle kertomukselle olisi sopinut nimeksi vaikka Hätää ja kurjuutta, mutta kyllä Boheemielämää (Scènes de la vie de Bohème) on aivan yhtä kuvaava nimi.” Näin hän jatkaa:

Kirjasta on tehty useita elokuvasovituksia, eikä vähäisimpänä Aki Kaurismäen ohjaama Boheemielämää, pari oopperaa, joista kuuluisampi ja eniten esitetty Puccinin La Boheme. Se toinen on Leoncavallon, johon hän kirjoitti itse libreton.

Boheemielämästä alkoi Murgerin menestys, joka johti jopa Ranskan akatemiaan asti 1860, mutta menestys ja maine eivät enää voineet korjata sitä, mikä oli murtunut puutteessa ja kurjuudessa. Murger oli humoristi, mutta sellainen, joka tuntee aina elämän vakavuuden: ‘Olemme vain kerran nuoria. Minkä sille mahtaa? Minä olen pilaantunut. Pidän enää vain siitä, mikä on hyvää!'”

Orvo Vitikainen on käyttänyt monimutkaisempia ratkaisumalleja

Neljän meluisan oopperahenkilön ja suomalaisen elokuvaversion vihje johtivat oitis Giacomo Puccinin La bohème -oopperan jäljille, ja mainio Finna.fi -palvelu auttoi varmistamaan vuosilukumatematiikan avulla, että kyseessä on Henri Murgerin romaani La scènes de la vie de bohème, Eino Palolan suomennoksena Boheemielämää.

Samoilla nimillä tunnetaan myös Aki Kaurismäen elokuva vuodelta 1992. Sen ranskalaisvoittoista miehitystä vahvistivat omat poikamme Kari Väänänen ja Matti Pellonpää. Elokuva sai Berliinin elokuvajuhlilla ensi iltansa ja elokuvakriitikkojen kansainvälisen liiton palkinnon, albanialainen taidemaalari Rodolfo alias Pellonpää myös parhaan miespääosan palkinnon.

Meillä usein esitetty ooppera on taas ajankohtainen: sen ensi-ilta on 9.2 Tampere-talossa.”

Tuonhan hyvin tietää Tuula Hynynen.

Pertti Vuorela tarttui, hänelle ominaiseen tapaan, visan innoittamana itse teokseen.

“Kun vastausaikaa oli, lueskelin Boheemielämää. Runoilija Rodolphe, maalari Marcel, filosofi Colline ja säveltäjä Schaunard elävät Pariisin latinalaiskortteleissa köyhinä ja käyvät alinomaan keskusteluja taiteista perustamassaan boheemikerhossa. Kevytmieliset Musette ja Mimi tuovat iloa näiden taiteilijoiden elämään. He nimittivät itseään vedenjuojiksi siksi,että heillä oli vain harvoin varaa viiniin.

Neljän kaveruksen boheeminen elämä taidekeskusteluineen on vielä nytkin kiintoisaa luettavaa. Mieleeni palautuivat omat kävelyt Pariisin latinalaiskortteleissa, vaikka ne nyt ovatkin erinäköisiä kuin lähes 170 vuotta sitten. Kirja sisältää omaelämäkerrallisia aineksia, sillä siksi aidolta kerronta vaikuttaa. Kirjailija sai usein ohjeen mennä ‘illallisetta vuoteeseen ja vuoteetta illalliselle.'”

Sirpa Taskinen pohtii aikakauden naiskuvia.

“Ranskalaiset 1800-luvun kirjailijat olivat ilmeisen innostuneita grisetteistä, musetteista ja erilaisista demi-monde-naishenkilöistä. Sen parempi, jos neitokainen oli kuolemassa tuberkuloosiin Kamelianaisen tavoin.

Boheemielämää solahtaa hienosti tähän samaan sarjaan. Siinä neljä enemmän tai vähemmän taiteellista kaverusta elää boheemia elämää, jota luonnehtii ikuinen rahapula, vippaukset ja hauskanpito. Tähän kommuuniin tuo vipinää Mimi, joka kirjan lopussa kuolee. Häntä kuvaa lopun edelläkin pysähtyminen muotikauppojen edessä: ‘Mutta se, mikä naisessa viimeksi kuolee, keimailunhalu, voitti vielä nämä tuskat.'”

Eero Reijonen vetää esiin Kivi-kortin!

“Kyllä Suomessakin osattiin 1800-luvun puolimaissa. Ainakin yksi osasi. Näillä perillä asui ja eleli visakirjailijaakin mainiompi kynänkäyttäjä – ja vielä täysin vailla kreivi Tolstoin oppeja. Aleksis Stenvalliksi syntynyt, 1800-luvun puolivälissä vasta luukkuhousuissa kirmaava vintiö, joka sai parikymmentä vuotta myöhemmin elinikäisen – ja pitkälle kuoleman jälkeisenkin – kilpailukiellon. Niin lahjakas ja vaarallinen tämä pakon edestä boheemielämää viettänyt taiteilija oli, että hautaan saakka häntä oli muistettava vahtia.

Yliopistoväki hoiti mielellään tätäkin koiranvirkaa. No, Lapinlahden mielisairaalan älykäs ja rohkea ylilääkäri uskalsi kirjoitta yhdeksi kuolinsyyksi: loukattu kirjailijan kunnia. Veikkaan, että tämä diagnoosi on ainoa laatuaan. Kuolinsyynä tautitila on yleinen. Ranskalaiset eivät, ainakaan pääsääntöisesti, murjoneet 1800-luvun kirjallisia suurmiehiään ennen messiaaksi julistamista. – – –

Visakallo myöntää, että Pariisin boheemijoukon ja eteläisen Hämeen, tarkemmin sanoen Toukolan kylän likeisen asujamiston välillä löytyy eroja piisalti: kulttuuriset vastaavuudet täytyy etsiä kaukoputkella, havilliset naiset ovat salomailla kortilla ja leipä on sananmukaisesti revittävä maasta, metsästä ja suolammista… Mutta pääasia on, että veijareiden luonteet ovat samaa, taiteilijoiden ikiaikaista sukua, enkä tarkoita pelkästään Jukolan kaimaani Eeroa, tavaajamestaria. Kirjoitustyyliltään Aleksis Kivi oli valovuosia lähempänä pariisilaista visakirjailijaa kuin omia maanmiehiään, kotimaasta ei puoleen vuosisataan löytynyt mitään edes lähelle vastaava. Itärajan takana näitä tyyppejä kasvoi ihan joukoksi asti. Boheemejakin oli seassa, usein vasta vierailla mailla äiti-Venäjästä kirjoittamaan pystyviä.”

* * *
Jouko Grönholm pureutuu elokuvaohjaajan motiiveihin tarkemmin.

“Varsinkin Giacomo Puccinin oopperana ja useina elokuvaversioina tunnettu romaani on ranskalaisen Henri Murgerin Boheemielämää. Eino Palolan suomennoksesta (1924) otettiin kuudes painos 1992, kun Aki Kaurismäen elokuva oli tulossa ensi-iltaan.

Jäljittelemätön oli tapa, jolla Kaurismäki lehdistötilaisuudessa kertoi suhteestaan Murgerin romaaniin:

‘Tutustuin Murgerin romaaniin toimiessani N.:n kuvernementissa paikallisen postilaitoksen alimpana virkailijana 1976. Loikoillessani eräänä iltana toimettomana vuoteessani eräs samassa asunnossa asuvista tovereistani työnsi kirjan ovenraosta. Siihen voidaan katsoa elämäni porvarillisen vaiheen päättyneen. Palasin siihen vasta neljä tuntia myöhemmin saatuani kirjan loppuun. Päätin oitis tehdä kirjasta elokuvan ja irtisanouduin tätä tarkoitusta varten huonopalkkaisesta toimestanikin ennen kuin tajusin, että hankkeeni tiellä oli joitain käytännön esteitä. Vaikka katsoinkin siihen aikaan kuusi elokuvaa vuorokaudessa, ei niitä koskevia kirjoituksiani huolittu edes laitakaupungin ilmaisjakelulehtiin.”

Totta oli ainakin se, että Kaurismäki oli havitellut toteuttavansa tuon aiheen jo pitkään.”

Veikko Huuska jatkaa Aki K:n aikaansaannoksista

“Kirjavisan kohteen jäljille pääsin, miettimällä, kuka suomalainen elokuvaohjaaja on yleensä tehnyt klassikkosovituksia, ja vastasin välittömästi: Aki Kaurismäki. Niinpä muuta kuin muistista kelaamaan Akin filmografiaa, ja sieltä ensimmäinen epäilty näyttämölle: Boheemielämää. Joskin tunnustan, että mainittu leffa jätti minut aika lailla tyvenelle pinnalle, eli ei kovin syvää vaikutusta, jonkalaiset sen sijaan jättivät muut Akin klassikkosovellukset: Rikos ja rangaistus 1983, Hamlet liikemaailmassa 1987 ja omassa visuaalisessa ilotulituksessaan myös Ahon Juha, mykkäversiona kuten hyvin sopii. Näistä vielä Dostojevski ja Shakespaere erityisen hienosti tulkittuina!

Vielä pari huomiota Akista, jonka kanssa olen muuten ryystänyt muutaman hauskan olusen Sodankylän festivaaleilla, ja vieläpä merkkivuonna 1995, kun elokuva juhli ensimmäistä sataa vuottaan, nimittäin se, että hän ensinnäkin valmistui ylioppilaaksi tuosta ihan naapurista, Kankaanpään lukiosta 1973.

Toisekseen Aki oli käsikirjoittajana veljensä Mikan mielestäni parhaassa elokuvassa, nimittäin Klaani-leffassa vuodelta 1984. Tuo Tauno Kaukosen 1963 ilmestyneeseen romaaniin perustuva sukukronikka on kestävää työtä; nähnyt sen ehkä kuusi kertaa. Ja haluan nähdä seitsemännenkin, minkälainen harvinainen halu kohdistuu varsinkin nykyisin perin harvoille ja valituille taideteoksille.”

Tommi Kekola fokusoi yhteen elokuvan kohtaukseen.

“Elokuvassa on hauska kohtaus, jossa Pellonpää istuu ravintolassa, ja päähenkilö, kirjailija, istuu seuraan: Viinipullo vaihtaa toiselle puolen pöytää, vaikka siitä ei kaadeta (ja Peltsin lasi täyttyy samalla), ja seuraavaksi tarjottu kaksipäinen taimen on selvästi jo valmiiksi leikattu. Alkuperäisteokseen ristiriita on myös siinä, että Murger, jonka teos on osittain elämänkerrallinen, kuului niin sanottuihin ‘vedenjuojiin’, koska heillä ei ollut varaa viiniin. (Peltsi ja Andre Wilms juovat ainakin 3 pulloa!). Muita musikaalisia tuotantoja, jotka jotenkin perustuvat alkuperäiseen ovat Broadway-musikaali Rent ja Hollywood-elokuva Moulin Rouge. Musikaalia en ole nähnyt, elokuvan kyllä ja se on ookoo, jos pitää Nicole Kidmanista, ja minähän pidän.”

Veli-Pekka Salminen avautuu lopuksi  kokemusasiantuntijuudestaan.

“Visan 27. vuosikerta käyntiin helpohkolla toimeksiannolla ja myötätuntoa herättävällä teoksella. Eipä ihme, että parantumaton köyhyysromantikko Aki Kaurismäkikin tarttui aiheeseen: Boheemielämää on yksi Kaurismäen onnistuneista klassikkotulkinnoista).

Itse sympatisoin Henri Murgerin kirjoittamaa tarinaa nykyään myös ns. kokemusasiantuntijana. Sentinvenytys on tullut viime aikoina siinä määrin tutuksi, vaikken olekaan taiteilija enkä 1800-luvun Pariisissa. Jos harhaudun pubiin niin siinä käy herkästi sillälailla, että lopulta ostetaan kohtalotoverin kanssa iso tuopillinen ja jaetaan se kahteen osaan. Rahaa ei ole myöskään maksullisiin kulttuuririentoihin, lehtitilauksiin tms. C`est la vie.

Tällä lailla kirjallisuus tulee joskus iholle. Levyltä voin kuitenkin kuunnella vaikkapa Mimin aariaa, siitä Puccinin oopperasta.”

Viikon palkinto lähtee Tuula Hynyselle.

Viikon sitaatti 5

Kun Demokraatin aikakausilehden kulttuurisivujen lähtäsivuilla on juttu rakastetusta mutta nykyisin aika unhoon jääneestä nuortenkirjailijasta, niin jatketaan teemaa visassakin. Tämä kirjailija toimi ensin lehtimiehenä, mutta valmistui kolmekymppisenä opettajaksi, ja toimi sittemmin muun muassa koulunjohtajana kotikulmillaan. Kysytty teos ilmesyi monelle lukijapolvelle tutussa siniselkäisessä nuortenkirjasarjassa – visahenkilö oli itse asiassa yksi useimmin sarjassa julkaisseista kirjailijoista.

Kuriositeettina todettakoon, että yksi hänen tunnetuimmista poikakirjoistaan ei ehkä olisi nykypäivän eläinsuojelijoiden mieleen.

Kukapa on haussa, mikä teos? Vastaukset viimeistään 11.2. klo 14 mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

“Matruusi Sibb työnsi reippaasti vanhukset syrjään ja kumartui puoleeni. Kourassaan hän puristi venäläistä revolveria, enkä sillä hetkellä tiennyt, mistä mies oli mokoman vehkeen hankkinut.
– Meidän pitää räjäyttää majakka, Amos! Ovatko panokset paikallaan? Kuule…”
.