Sateenkaarielämää 1800-luvulta nykyhetkeen luotaava Salatun rakkauden historia toimii sitä paremmin, mitä lähemmäs jälkimmäistä tullaan.

Tekijät Heidi Airaksinen ja Tiina Tuppurainen kertovat alkusanoissa halunneensa muistuttaa siitä, että sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä on ollut kautta ihmiskunnan historian.

Se, että useimmat sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuutta kuvaavista termeistä ovat nykyajan tuotetta ja ettei menneisyydessä voinut eri syistä kertoa tai ainakaan tallentaa sateenkaarevia tarinoita, ei tarkoita, ettei niitä olisi ollut olemassa.

Toisaalta nykyisin kovin suosittu ”biofiktiometodi” nostaa esiin etenkin naispuolisia, sen virallisen historiankirjoituksen ulkopuolelle jääneitä ihmisiä.

He ovat (mahdollisesta tai todennäköisestä) suuntautumisestaan ja identiteetistään riippumatta olleet aikoinaan poikkeuksellisia toimijoita: itsenäisiä ammatinharjoittajia, matkailijoita, alansa pioneereja, ahtaista normeista piittaamattomia.

Ja vaikka vähemmistöjen on perinteisesti ollut helpompaa elää kaupungeissa kuin maaseudulla, kirjassa huomautetaan aiheellisesti, ettei ennen toista maailmansotaa saman sukupuolen kanssa seurustelevia ja nykytermein trans- tai muunsukupuolisiksi määriteltäviä ihmisiä pidetty Suomen kyläyhteisöissä kovinkaan kummoisena asiana.

Heille saatettiin naureskella, mutta heidän annettiin pääsääntöisesti olla ja elää rauhassa.

Toisaalta yhteiskuntaluokka vaikutti sekä siihen, kuinka sateenkaari-ihmiset saattoivat elämänsä järjestää että siihen, missä määrin heistä jäi historiaan jälkiä. Esimerkiksi itsellisten naisten yhteistalouksiin ei kiinnitetty juuri huomioita, ja ulkomaanmatkoilla saattoi tavata kaltaisiaan.

SOTIEN jälkeen asenteet kiristyivät, ja etenkin homomiehet olivat vaikeassa asemassa. Homoseksuaalisuus oli Suomessa rikos vuoteen 1971 ja sairaus vuoteen 1981 asti.

Tämän vuoksi monet elivät kahdessa maailmassa, mikä vaati jatkuvaa varovaisuutta, kykyä lukea pieniäkin merkkejä, salailua ja valppautta. Jokainen voi miettiä, mitä se tekee ihmisen psyykelle.

Elämä ei silti ollut vain kurjaa. Kirjan toisessa osassa Silminnäkijät julkisuudesta tuttujen ja niin sanottujen tavallisten ihmisten tarinoista tulee ilmi se riemu, onni ja yhteenkuuluvuus, kun löytää kumppanin, ystäväpiirin ja yhteisön, jonka kanssa saa olla oma itsensä ja ymmärtää, ettei siinä ole mitään vikaa.

ERITYISEN mielenkiintoista on lukea Setan ja sen edeltäjien vaiheista. Vähemmistöt eivät suinkaan ole yksimielinen monoliitti; liikkeen sisällä käytiin ankariakin vääntöjä siitä, miten ja millaista viestiä viedään eteenpäin ja asiat esitetään.

On myös tunnistettavaa, kuinka niinkin myöhään kuin 1990-luvulla osa aktiiveista etenkin lesbopiireissä vahti toistensa ”oikeaoppisuutta” pukeutumista myöten.

Nykyisin tilaa on enemmän, samoin liittolaisia eli vähemmistöjen oikeuksia puolustavia heteroita. Kirjassa monet iloitsevat nuorempien polvien rentoudesta ja vapaudesta sekä siitä, ettei sukupuoli-identiteetti tai seksuaalinen suuntautuminen ole ainoa ihmistä määrittävä asia.

OIKEUDET eivät kuitenkaan ole koskaan tulleet ilmaiseksi, ja ne voidaan myös viedä. Vähemmistöjen ja naisten tasa-arvo on aina ensimmäisenä listalla, kun yhteiskunnassa aletaan etsiä syntipukkeja omille ongelmille, kääntää kelloa taaksepäin tai yksinkertaisesti vain halutaan alistaa jotakuta.

Selvimmin tämä näkyy nyt transsukupuolisiin ja sukupuoltaan korjanneisiin kohdistuvassa vihassa ja lakimuutoksissa etenkin Yhdysvalloissa ja Britanniassa.

Transihmiset ja biseksuaalit olivat aiemmin myös vähemmistöliikkeen sisällä jossain määrin ristiriitaisessa asemassa, koska heidän ei katsottu olevan ”kunnolla” sitä eikä tätä.

Kirjan jälkimmäisen osan kirjoittaja Tiina Tuppurainen kommentoi Helsingin Sanomien haastattelussa transihmisten olevan selvästi nyt ”se koeryhmä, jota monin tavoin sortamalla testataan, miten pitkälle voidaan mennä”.

Omaa kieltään puhuu sekin, että Suomessa transvestismi luokiteltiin fetisismin ja sadomasokismin tavoin sairaudeksi aina vuoteen 2011 saakka.

SYRJINTÄ seksuaalisen suuntautumisen perusteella on ollut laitonta Suomessa vuodesta 1995 lähtien ja sukupuoli-identiteetin osalta vuodesta 2004.

Mahdollisuus rekisteröityyn parisuhteeseen, avioliittoon, perheen sisäiseen ja ulkoiseen adoptioon ja hedelmöityshoitoihin ovat kaikki 2000-luvun tuotteita. Translain uudistus hyväksyttiin eduskunnassa helmikuussa 2023 äänin 113-69.

Vaikka se voi kuulostaa kliseetä, Salatun rakkauden historian perusviesti on yhä tarpeen: jokaisella on oikeus omannäköiseen elämään eikä rakkaus ole koskaan väärin.

Kannattaa myös muistaa, että perusoikeudet ovat nimensä veroisia: ne ovat joko kaikilla tai eivät kellään. Ja jos ne voidaan viedä yhdeltä ryhmältä, ne voidaan viedä muiltakin, kuten historiassa on niin monta kertaa nähty.