Juhani Niemi saa aloittaa hieman varauksellisella lähestymisellä.

”Olen melko varma siitä, että kyseessä on Kalevala Korusta ja Kalevalaisten Naisten liitosta tunnettu Elsa Heporauta o.s. Koponen. Kirjasta sitten taas ei ole varmaa tietoa, lähikirjastossa löytyy vain Ursula Keivaara-trilogia, mutta heitän arvauksena novellikokoelman ’Rakkauden uhkapeli’.”

Niemen veikkailut menivät kirjaan asti oikein, mutta espoolainen Pertti Vuorela on päässyt tuulettelemaan oikean teoksenkin löytymistä

Onnistuin löytämään sitaatin. Se on kokoelmasta ‘Lintu löi ruutuun’ (1932) novelli ‘Tuskan mitta’.

Maija Hirvonen on toimittanut Elsa Heporauta – eräs elämänkaari -teoksen (1983). Sen mukaan Puumalassa syntynyt Elsa Heporauta on ollut todella toimen nainen kirjallisuuden ja kulttuurin saralla. Hän kirjoitti noin 30 teosta. Kirjallinen tuotanto käsittää romaaneita, novelleja ja näytelmiä.”

Sirpa Taskinen jatkaa toimen naisesta samaan sävyyn näin:

”Elsa Heporauta (1883–1960) oli näitä uskomattoman tarmokkaita naisia, jotka touhuavat monilla areenoilla. Hän oli suorittanut Tanskassa opettajantutkinnon ja toimi naimisiinmenoonsa saakka Huittisten kansanopiston johtajana. Helsinkiin muutettuaan hän perusti Kalevalaiset Naiset ja Kalevala Korun. Hän oli perustamassa myös kansallisromanttista Kestikartano-ravintolaa, jossa minäkin olen käynyt Keskuskadulla, nykyisen makkaratalon korttelissa. Hän harrasti myös teosofiaa ja matkusteli aikalaisiinsa verrattuna huomattavan paljon. Tämän ohessa hän pyöräytti kolmisenkymmentä kirjaa.”

* * *

Mauri Panhelaisella on Kestikartanosta erityisen lämpimät muistot.

”Elsa Heporaudan kerrotaan ihmetelleen Kalevalan satavuotisjuhlissa vuonna 1935, miksi yleisö oli kansalliseepoksen juhlapäivänä pukeutunut iltapukuihin ja frakkeihin, eikä kansallispukuun kuten hän. Kansallispukuasiaa hän edisti lopun elämäänsä. Heporaudan aloitteesta perustettiin 1937 Muistomerkkitoimikunta, jonka tavoitteena oli pystyttää patsas kalevalaisten runonlaulajanaisten muistoksi. Patsaan rahoittamiseksi alettiin valmistaa suomalaisten muinaiskorujen jäljennöksiin perustuvia koruja, josta syntyi menestynyt ja edelleen toimiva Kalevalaisten naisten omistama Kalevala Koru Oy. Keräystoiminta lähti liikkeelle Heporaudan koolle kutsumasta parin sadan vaikuttajanaisen kokouksesta, johon osallistuivat mm. Ester Ståhlberg, Signe Relander, Gerda Ryti ja Alli Paasikivi.

Viime sotien jälkeen Heporauta keksi panna alulle ravintola Kestikartanon perustamisen Helsinkiin. Arne Ervi sai tehtäväkseen suunnitella rajakarjalaisen pirtin pohjalta 1 000 neliömetrin kokoisen ravintolamiljöön Keskuskatu 7:än. Suosittu puhahonkainen interiööri veti puoleensa erityisesti ulkomaisia turisteja 1950- ja -60-luvuilla. Kulttuuriväen vastalauseista huolimatta ravintola lopetettiin 1967, hirret myytiin ja talo purettiin uuden tuottavamman liiketalon tieltä. Vähän ennen purkamista Kestikartanossa juhlittiin syyskuussa talon viimeiset häät, jotka sattuivat olemaan omat häämme.”

Eero Reijonen Espoosta on jäljittänyt paisi visanovellin, myös visahyypän käyttämän lähdeteoksen. Tuplapotti!

”Kalavaleiset miehet ovat tälle visakallolle tutumpia kuin Kalevalaiset Naiset, myönnetään, mutta kelpo joukkoa ovat molemmat. Kalevala Korun syntyhistoria on luku sinänsä. Elsa Heporauta kumppaneineen halusi pystyttää muistomerkin Louhelle, Pohjolan emännälle, mutta rahat loppuivat kesken. Kansallismuseosta saatiin kuitenkin aiheisiin sopivia malleja ja alettiin korunvalmistus. Elsa kävi lobbaamassa koruja Kaisa Kalliolle ja itselleen Eleanor Rooseveltille, YK:n Ihmisoikeuskomission puheenjohtajalle. Ja Franklin D:n ykkösneuvonantajalle.

Eleanor oli ahkera kolumnisti ja Kalevala-aiheiset korut saivat myönteistä palstatilaa jenkkilehdissä. Näin alkoi vientiyritys, ei mikään Sipilän vatuloima vaan ihan oikea.

Omasta hyllystä ei kirjailijaa löydy, niin kuvittelin. Väärin. Alimmaisen hyllyn perätilasta löysin (häpeä sitä on tunnustaa) ensimmäistä kertaa pariin vuosikymmeneen avatun Maria-Liisa Nevalan toimittaman suomalaisen kirjallisuuden naistutkimuksen perusopuksen ’Sain roolin johon en mahdu’ (Otava 1989). Suomalaisen kirjakaupan hintalaputkin olivat paikoillaan, ensin 328 markkaa ja vuoden päästä jäännösmyynnistä 10 mk, sivuja edelleen 787. Reilusti penni sivulta. Ostajien suosikkinäytelmiin eivät naisten muuttuneet roolit mahtuneet tuolloinkaan.

Koska haettu sitaatti visakirjailijan laajasta tuotannosta löytyy tästä mainitusta teoksesta, rohkenen kainosti, mutta samalla täydellä kunnioituksella epäillä, että visaisännällä on käsissään sama opus. – – –

Jyväskylän Yliopiston dosentti Katriina Kajannes, demari ja ahkera blogikirjoittaja pitää visakirjailijaa varsinaisena valkoisen suomen pelsepuuppina. Näin espoolaisesta Visapuusta nähtynä henkilökuva on positiivisempi. Elsa Heporauta, ensimmäisiä nais- rintamakirjeenvaihtajia maailmassa, kuvaa esikoisteoksissaan ‘Sankaripoikia 1–3’  kaatuneiden ala-ikäisten , sekä valkoisten, että punaisten poikien kohtaloita. Tämä on visailijan mielestä rohkea teko vuoden 1919 vitivalkoisessa Suomessa.”

Reijonen ansaitsee tarkasta työstä viikon palkinnon. (rb)

Viikon 17 sitaatti
Tämänkertaisesta kirjailijasta voi puhua monipuolisuusihmeenä. Teatterialan koulutuksen saanut, toimittajan töitä tehnyt, palkittuja kuunnelmia kirjoittanut ja ohjannut, sarjakuvia käsikirjoittanut,lastenkirjoillaan ilahduttanut, taidemuseotakin teksittänyt. Ja sitten tietysti reilu puolen tusinaa romaania, joista käsittelyssä on nyt vajaa parikymmentä vuotta sitten ilmes-tynyt.
Kuka on tämä, mikä hyvän vastaanoton saanut romaani? Vastaukset osoitteeseen kirjavisa@demokraatti.fi tai Demokraatti, Kirjavisa, PL 338, 00531 HKI viimeistään 4.5. mennessä. Yhdelle palkinto.

”Tina odottaa liikennevaloissa. Bensa-asemalla vanha mies tarkastaa kesärenkaiden ilmat. Miten voisin puhua eläkeläisten ja nuorten ihmisten puolesta yhtä aikaa, Tina miettii. Keskusteluohjelman silmälasipäinen vetäjä huomaa kaiken. Ei ole kohtelias. Sanoo mitä tahansa, kysyy suoraan. Puhuu paljon, ei anna muille vuoroa. Heiluttaa käsiään, räkä roiskuu, sylki suihkuaa. Haastateltavat istuvat jäykkinä. Vain kerran se oli todella kiltti. Silloin se haastatteli tyttöjä ja kyseli haluaisivatko olla Peppi Pitkätossuja ja nostella virkavaltaa ilmaan.”